The Nightmare
"Sodan surutyö on tehtävä loppuun tai jonakin kauniina päivänä alitajunnan pimentoon pakotetut kärsimykset saattavat hyökätä kokijansa päälle paljon kauhistuttavampina kuin mitä ne alun perin olivatkaan".
Sodan kollektiivinen trauma

Suomalaisten sotakokemukset ovat olleet isoja ja merkittäviä tekijöitä kollektiivisen sielunmaisemamme muokkaamisessa. Jokainen pelonsekainen aseenlaukaus rumputulen raivoavan pauhun keskellä on jättänyt varmasti perinnöllisen jälkensä sekä kansalliseen identiteettiin että yksilölliseen psyykeen. Sotien synnyttämät traumat elävät edelleen syvällä alitajunnassamme, tavalla tai toisella.

Olemme osittain mytologisoineet sotaan liittyvää historiankirjoitusta, minkä vuoksi sen rumat puolet ovat jääneet käsittelemättä. Esimerkiksi talvi- ja jatkosotaan liittyvä propaganda, sotahuumeet, metsäkaartilaisten teloitukset, poliittisten toisinajattelijoiden kohtelu, yhteistyö natsi-Saksan kanssa, äärioikeiston ryssäviha, Suur-Suomi-aate ja keskitysleirit ovat kaikki historiallisia sivujuonteita, joiden käsittely virallisen kulttuurin puolella on jäänyt huomattavan vähäiseksi.

Sari Näre & Jenni Kirves kertovat kirjassaan Ruma Sota:
Talvi- ja jatkosodan historiaa ovat olleet kirjoittamassa miehet, jotka ovat olleet osallisia tuon ajan tapahtumissa tai jopa vaikuttaneet niihin. Tämän on joissakin tapauksissa saattanut tuottaa tiettyä jääviyttä tulkintojen tekemisessä. Tulkintavaltaa ovat käyttäneet myös auktoriteetit, joiden tausta on maanpuolustuksellinen. Lasten, nuorten, naisten, toisinajattelijoiden ja normeista poikenneiden näkökulma on tyypillisesti sivuutettu, koska se ei ole mahtunut torjuntavoittoon johtaneena taisteluna esitettyyn sodan kuvaan, jossa sankarit loistavat toimijoina.

Tätä tulkintaa on tarvittu sodan kokeneen sukupolven selviytymisstrategiana. Jos siinä on kuitenkin ohitettu sodan kokemustodellisuus ja jopa salattu sotapoliittisen vallankäytön muotoja, jotka tulisi ottaa huomioon sota-ajan kokonaiskuvan hahmottamisessa, on sodan jälkeiselle sukupolville jätetty valheellinen perintö. Tällainen peittely, jopa sukupolvipetos, kuormittaa jälkipolvia tavalla, joka kuluttaa niiltä energiaa niiden oman identiteetin rakentamisessa.
Tarkoitus ei ole syyllistää taistolaisessa hengessä tavallisia sotamiehiä siitä, että he joutuivat pieniksi shakkinappuloiksi paljon itseään suurempaan peliin. Ei ole myöskään tarkoitus katsoa sormien läpi Neuvostoliiton Stalinin johdolla suorittamia julmuuksia. Kyse on enemmänkin siitä, että meidän tulisi nähdä toiseen maailmansotaan (ja sisällissotaan) liittyvät tapahtumat mahdollisimman objektiivisesti, jotta voimme välttää niiden toistumisen uudestaan. Tämä tarkoittaa myös omien virheiden, vääryyksien ja rikosten rehellistä läpikäyntiä, jota sodan kanonisointi estää meitä tekemästä. Näre & Kirves jatkavat:
Sodan pahat muistot eivät kuitenkaan unohdu teeskentelemällä, ettei niitä ole olemassa. Sodan surutyö on tehtävä loppuun tai jonakin kauniina päivänä alitajunnan pimentoon pakotetut kärsimykset saattavat hyökätä kokijansa päälle paljon kauhistuttavampina kuin mitä ne alun perin olivatkaan.
Talvisota
© ArkistoSota oli erittäin raskasta myös Suomen siviiliväestölle.
Yhteistyö natsi-Saksan kanssa

Yksi epämiellyttävä historiallinen tosiasia on Suomen sotajohdon yhteistyö natsi-Saksan kanssa, joka antoi varmasti Neuvostoliitolle aggressiivisemman kuvan Suomen ulkopolitiikasta, kuin mitä hallitus pyrki luomaan. Markku Jokisipilä kirjoittaa Kolmannen valtakunnan vieraat -kirjassa:
Ulkopolitiikan alalla armeijan korkein johto osoitti erityisesti Saksan-suhteiden hoidossa myös huomattavaa omaa aktiivisuutta, joka välillä oli avoimessa ristiriidassa Kolmanteen valtakuntaan pidättyväisemmin suhtautuvan virallisen ulkopoliittisen linjan kanssa. Korkeimmalla upseeristolla ja Pääesikunnalla oli toimivat ja tiiviit keskusteluyhteydet sekä Saksan Helsingin-lähetystöön että maan armeijaan.

[...]

Neuvostoliiton ulkoministeriössä Suomen laskettiin olevan aikeiltaan Japanin, Saksan ja Puolan jälkeen aggressiivisin valtio.
Suomen ja Saksan sotilassuhteiden vahvistuminen alkoi 1930-luvun alkupuolella. Marsalkka Gustaf Mannerheimin vierailu Saksaan vuonna 1934, ilmailuministeri ja Luftwaffen komentaja Hermann Göringin isännöimänä, johti osaltaan suhteiden voimistumiseen sekä tiiviiseen keskinäiseen upseerien ja sotilasasiantuntijoiden vierailuun, joista osa oli virallisia ja osa salaisia. Jokisipilä kertoo myös Mannerheimin vuoden 1935 "yksityisestä metsästysmatkasta" Itä-Preussiin, Göringin metsästyslinnan lähettyville:
Tiedot tämän matkan tapahtumista ovat kovasti ohuita ja ristiriitaisia. Kansainvälisen lehdistön mukaan Göring isännöi ulkoministeri Ribbentropin kanssa seuruetta, johon Mannerheimin lisäksi kuului Unkarin pääministeri Gyula Gömbös ja Puolan yleisesikunnan korkeita upseereita. Metsästyksen ohella ohjelmassa oli lehtien mukaan myös keskusteluja Saksan, Suomen, Unkarin ja Puolan ilmavoimien yhteistoiminnasta.

[...]

Siitä mistä Mannerheim ja Göring tavatessaan keskustelivat, ei ole jäänyt jälkiä tämänkään vertaa. Ainoa lähdemaininta löytyy T.M. Kivimäen kirjeestä ulkoministeri Wittingille kesäkuulta 1941, jossa ensin mainittu kertoo tapaamisestaan Göringin kanssa juhannuspäivänä 1941:

"Lausuin suurristiäni ojentaessani muutamia sanoja, joissa muistutin mieliin hänen helmikuussa 1940 minulle antamaansa neuvoa, että Venäjän kanssa olisi tehtävä rauha nopeasti sekä samassa tilaisuudessa esittämäänsä lupausta, että Suomi oli saava takaisin kaiken, mitä se joutuu menettämään, koron kanssa, sekä niitä terveisiä, jotka hän sotamarsalkka Mannerheimin kautta lähetti minulle pääministerinä kesällä 1935 ja joissa oli luvattu, että jos Venäjä hyökkää Suomeen, Göring heti lähettää lentokonelaivueen avuksemme."
Pääministeri Toivo Kivimäen kirjeen mukaan Mannerheim olisi käynyt keskusteluja jo 1930-luvun puolivälissä suursodasta, johon Saksa olisi lupautunut antamaan sotilaallista tukea, ja välittänyt tämän tiedon myös Suomen hallitukselle. Tämä luo särön historialliseen narratiiviin, jossa Suomi oli sotaan johtaneissa tapahtumissa ainoastaan passiivinen, ei-aggressiivinen osapuoli.
Mannerheim, Göring
© Kalle Sjöblom / SA-kuvaValtakunnanmarsalkka Hermann Göring saattamassa Suomen marsalkka Mannerheimia tämän vierailtua metsästysmajalla Itä-Preussissa 1942. T.M Kivimäen kirje viittaa Mannerheimin 1935 yksityiseen Itä-Preussin "metsästysmatkaan".
Suomen hallituksen ulkopoliittiset pyrkimykset neutraalimpaan pohjoismaiseen yhteistyöhön todennäköisesti vesittyivät, koska Suomen sotilasjohto osoitti natsi-Saksaa kohtaan niin voimakasta yhteistyöhalukkuutta. Tämä heijastui diplomatiassa Neuvostoliiton kanssa. Poliittisella ja kulttuurisella oikeistolla oli hyvin vahva näkyvyys Suomessa, mikä muokkasi ulospäin näkyvää kuvaa siitä, mitkä maan pyrkimykset ja tavoitteet olivat.

Nämä valinnat ohjasivat Suomea voimakkaammin kohti kauttakulkusopimusta, joka sinetöi meidät lopullisesti hyökkäyssodan osapuoleksi jatkosodassa, osana operaatio Barbarossan rintamaa. Molotov-Ribbentrop -sopimus ja sen salaisen etupiirijaon pohjalta Neuvostoliiton aloittama talvisota synnyttivät eittämättä liekkejä revanssihengelle, mutta oliko jatkosota silti täysin välttämätön Suomelle?

Jokisipilä vastaa:
Siinä uhkapelissä, johon Saksan rinnalla 1940-41 ryhdyttiin, demokratia asetettiin uhanalaiseksi aivan itse ja omin toimin. Jatkosotaan ei lähdetty itsenäisyyttä puolustamaan vaan hyökkäämään, ottamaan revanssia, palauttamaan talvisodassa menetetyt alueet ja valtaamaan Suomeen milloinkaan kuulumattomia uusia alueita. Jos jatkosota hyväksytään puolustussodaksi, samalla logiikalla on myönnettävä myös Neuvostoliiton hyökkäyksen 1939 olleen pohjimmiltaan defensiivinen toimenpide.
Suurin osa Helsingin Sanomien kyselyyn osallistuneista historian professoreista näki Suomen natsi-Saksan liittolaisena, hyläten erillissotateesin. Professori Pertti Haapalan mukaan julkisessa ja poliittisessa keskustelussa ei asian käsittelyyn olla kuitenkaan vielä valmiita.

Yhteistyö Naton kanssa


Suomi on tänä päivänä valitsemassa tien, joka tekee meistä aggressiivisemman valtion itänaapurimme näkökulmasta. Naton aktiivisuus on lisääntynyt vuodessa 80 prosenttia Venäjän rajoilla, minkä johdosta Venäjä on lisännyt puolustusvalmiuttaan viime aikoina. Suomen tekemä isäntämaasopimus on antanut voimakkaan signaalin maamme ulkopoliittisista pyrkimyksistä. Valitettavasti tämä vie pohjaa aidon puolueettomuuspolitiikan suunnalta eikä se ole kansan tahdon mukaista, koska enemmistö suomalaisista vastustaa edelleen Nato-jäsenyyttä. Tämän lisäksi isäntämaasopimuksesta tehtyjen tutkintapyyntöjen johdosta Suojelupoliisi on nimennyt tutkinnanjohtajan sopimuksen laillisuuden selvittämiseksi.

Suomen entinen ulkoministeri Keijo Korhonen on kommentoinut isäntämaasopimusta seuraavanlaisesti:
Sopimuksen luettuaan huomaa, miksi hallituksen oli syytäkin väistää demokratian pelisääntöjä ja pelätä julkisuutta. Kysymyksessä ei ole pelkästään yhteisymmärrys Suomen "Nato-operaatioille, harjoituksille ja vastaavalle sotilaalliselle toiminnalle" antamista tukitoimista. Kysymys on Suomen valtion maa-, vesi- ja ilma-alueen varauksettomasta ja sitovasta luovuttamisesta sotilasliitto Naton jäsenvaltioiden käyttöön mitä tahansa sotilaallisia operaatioita varten. Syyskuun 4. päivän 2014 sopimus on nyky-Suomen historian suuria häpeätahroja ja pitkä naula lisää Suomen itsenäisyyden ruumisarkkuun
Valtiopäiväneuvos Mikko Elon mukaan isäntämaasopimus sitoo Suomea sijoittamaan Naton tukikohtia sotilaallisen toiminnan aikana:
Todella vähälle huomiolle on jäänyt sopimuksen ydinkohta 2.1: "Tämän pöytäkirjan tarkoituksena on luoda toimintaperiaatteet ja menettelyt tukikohtien perustamiseksi ja isäntämaatuen antamiseksi isäntämaassa oleville tai isäntämaan tukemille NATOn joukoille NATOn sotilaallisen toiminnan aikana".

Sopimuksen kohdassa 1.20 sanotaan: "Tukikohdat ovat strategisen esikunnan osastoja, joita NATOn komentaja johtaa".
Sopimuksen yksityiskohtia voi tulkita monin tavoin ja on vaikea sanoa mihin kaikkeen Suomi on käytännössä oikein sitoutunut, mutta mielestämme tärkeimmät kysymykset ovat kuitenkin:
  • Miksi tämänlainen "muistio" on ylipäätään laadittu - mihin sitä tarvitaan?
  • Yksityiskohdat ja tulkinnat sivuuttaen tämä sopimus antaa ainakin selkeän signaalin Suomen NATO-myönteisyydestä. Mihin jäi kansanäänestys ja eduskuntakäsittely asiasta?
  • Miksi valtamedia on tiedottanut asiasta niin niukasti?
On täysin selvää, että Venäjä kokee Naton vaikutusvallan lisääntymisen omiin naapurivaltioihin uhkana kuten Yhdysvallat koki Kuuban siirtymisen Neuvostoliiton vaikutusvallan piiriin kylmän sodan aikana. Korhonen kommentoi artikkelissaan Naton aggressiivista laajentumista Euroopassa:
Nato-jäsenyyden ulottaminen Venäjän läntisiin naapureihin on ollut paitsi Mihail Gorbatšovin kanssa tehtyjen välipuheiden karkea loukkaus, myös Venäjän suurvalta-aseman avointa halveksimista. Miten mahtaisi Washington reagoida, jos Kiina perustaisi kansainvälisen "Pohjoisen Tyynenmeren Turvallisuusjärjestön", ulottaisi sen jäsenyyden Meksikoon, Guatemalaan ja Karibianmeren saarille, ja sijoittaisi ohjuksia ja lentotukikohtia - tietenkin rauhanomaisessa ja edistyksellisessä tarkoituksessa - USA:n etelärajan tuntumaan?
Suomen puolustusministeri Carl Haglund ei omien sanojensa mukaan luota Venäjään ollenkaan. Se on hyvin poikkeuksellinen kommentti, kun ottaa huomioon, että Suomi ja Venäjä ovat keskenään rauhanomaisia valtioita. Myös Haglundin osallistuminen Pohjoismaiden puolustusministereiden yhteiseen kannanottoon ilman tiedottamista presidentille ja ulkoministerille on hyvin omituista.

Tämänkaltaisen fanaattisuus on esteenä rauhan ja vakauden ylläpitämiselle. Lisäksi Suomen sotilasjohdon enemmistö on selkeästi Nato-myönteisempi kuin Suomen kansa. Aivan kuten 1930-luvulla, on tänä päivänä voimakas oikeistopoliittinen valtaklikki yhdistämässä meidät väkisin toisen suurvallan pelinappulaksi.
Haglund
© PuolustusministeriöPuolustusministeri Carl Haglund ja Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg.
Propaganda ja mielipiteen muokkaus

Kansalaisoikeuksien lisääntyminen on länsimaissa muuttanut ihmisten kontrolloinnin hienostuneemmaksi ikään kuin mielien tasolla käydyksi taisteluksi siitä, kuinka ihmiset näkevät todellisuuden. Tämä ilmenee erilaisten arvojen ja näkemysten ehdollistamisessa yhteiskunnan mikro- ja makrotasoilla. Niin yksittäiset perheenjäsenet kuin erilaiset massiiviset instituutiot määrittävät meille valmiiksi narratiiveja, joiden avulla hahmotamme historiallisten tapahtumien syy- ja seuraussuhteita. Joskus ne ovat oikeassa, joskus väärässä. Jokatapauksessa ihmisen sosiaalinen ryhmäpaine on äärimmäisen voimakas tekijä tässä prosessissa. Haluamme tuntea yhteenkuuluvuutta muiden ihmisten kanssa niin fyysisellä kuin mentaalisella tasolla, jonka vuoksi sitoudumme emotionaalisesti näihin erilaisiin todellisuuden määrittäviin narratiiveihin.

Jotta valtio voi käydä sotaa, on sen kansalaiset vakuutettava sodan oikeudellisuudesta. Tätä varten on olemassa propagandaan valjastettuja instituutioita. Tutkija Sinikka Wunsch kertoo, kuinka Suomessa pyrittiin ylläpitämään sota-ajan taisteluhenkeä:
Wunsch aloitti tutkimuksensa perehtymällä yleisesti viholliskuviin. Tietoa oli saatavilla, sillä aihetta tutkittiin jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen useammassa maassa ja havaittiin mielikuvien samankaltaisuus. "Sotaa käyvän maan vihollinen on lähes aina sodan aloittaja, täysin syyllinen koko konfliktiin, paha, pelottava ja hyvin vaarallinen. Sitä vastaan on pakko käydä sotaa ja sota on oikeutettu vihollisen uhatessa omaa kansaa, uskontoa ja tärkeimpiä arvoja", Wunsch selostaa.

Talvisodan lehdissä korostettiin idän ja lännen välistä ristiriitaa ja Suomen katsottiin puolustavan paitsi itseään myös läntisen maailman arvoja, kristillisyyttä, demokratiaa, oikeutta ja sivistystä. Vastassa oli "bolshevikkiryssä", joka edusti barbariaa, jumalattomuutta, raakuutta ja tuhoa. Julmuutta korostettiin tarinoilla venäläisten raakuuksista omiaan kohtaan ja muun muassa jutut miinoja polkemaan lähetetyistä siviileistä olivat yleisiä.
Venäjänvastaisen mentaliteetin luominen oli läsnä koko 1930-luvun. Nationalismi ja "ryssäviha" kanavoituivat näkyvimmin Lapuanliikkeen, Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) ja Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) kautta. Sari Näre kirjoittaa näistä Suur-Suomi-aatteen äänitorvista Ruma Sota -kirjassa:
Vaikka kyseessä näytti olevan aatteellinen vähemmistö, aatteen hengenheimolaisten vaikutusvalta ja poliittinen merkitys olivat suhteessa suurempia kuin sitä edustaneiden ihmisten määrä. Aatetta ajanut IKL:n kansanedustaja, pastori Elias Simojoki totesikin AKS:n veljesillassa vuonna 1938 puhuessaan armeijalle: "Melkein jokaisella AKS:n jäsenellä on upseerin valtakirja taskussaan. Tämän taistelujärjestön ensimmäinen ja tärkein tehtävä on Suomen nuorison militarisoiminen. Sen hyväksi ei mikään uhri saa olla liian suuri."
Onko tämän päivän jatkuva pelonlietsonta venäläisiä kohtaan nykyaikainen ja hienostuneempi tapa ohjata yleinen mielipide kenties tuleville Nato-johtoisille sotatoimille? Ainakin valtamedian yksipuolinen ja vääristynyt uutisointi Venäjästä ja Ukrainasta on käynyt hyvin selväksi. Tämän ovat ilmeisesti huomanneet myös muutkin ihmiset, sillä yli 50% eurooppalaisista eivät luota valtamedian uutisointiin Ukrainan tilanteesta. Ukrainan tilanteeseen liittyvästä propagandasta ja informaatiosodasta olemme kirjoittaneet esimerkiksi täällä ja täällä.

Kannattaa muistaa, että natsi-Saksan maailmanlaajuinen maine romahti lopullisesti vasta sen jälkeen, kun he hävisivät toisen maailmansodan. Ennen tätä Kolmas valtakunta oli osa virallista kulttuuria, koska sillä oli poliittisia kannattajia vaikutusvaltaisissa asemissa eri valtioiden sisällä. Koska sillä oli geopoliittista valtaa, ei sen rikoksia voitu tuoda kokonaisvaltaiseen tarkasteluun, vaikka ne olivatkin jo valtaapitävien tiedossa. Saksalla oli Euroopan johtavan sivistysmaan maine takanaan, minkä vuoksi ihmisten oli vaikea uskoa, että tällainen kunnioitettava valtio voisi kokea niin groteskin muodonmuutoksen.

Yhdysvaltojen kulttuuri on niin voimakas osa länsimaista arvomaailmaa ja identiteettiä, että meidän on vaikea tarkastella objektiivisesti sen suorittamia vääryyksiä ja rikoksia niin maan rajojen sisä- kuin ulkopuolella. On kuitenkin nähtävillä merkkejä siitä, että Yhdysvallat ovat kansakuntana siirtymässä kohti hyvin totalitaarista suuntaa.

Psykopaatit joukossamme


Miksi sodan uhka, voimakas epätasa-arvo ja kurjistuneet olosuhteet ovat edelleen niin voimakkaasti läsnä huolimatta kaikesta teknologisesta kehityksestä ja ihmiskunnan hyväntahtoisuudesta? Laura Knight-Jadczyk kirjoittaa kirjan Political Ponerology alkupuheessa:
Sosiaalisella tasolla viha, kateus, ahneus ja erimielisyydet lisääntyvät eksponentiaalisesti. Rikokset lisääntyvät nopeammin kuin populaatio. Yhdistettynä sotiin, kapinoihin ja poliittisiin puhdistuksiin, useat miljoonat ihmiset ympäri maailman ovat vailla riittävää ruokaa tai majoitusta, johtuen poliittisista toimista. Ihmisten kärsimysten määrä on kauhistuttava asia.
Psykopatia on yksi tärkeä selittäjä sille, miksi ihmiskunta ei tunnu nousevan sitä vaivaavien ongelmien syvästä suosta. Kyseessä on perimän ja ympäristön yhteisvaikutuksesta johtuva persoonallisuushäiriö, jonka pääpiirre on empatiakyvyn täydellinen puuttuminen. Psykopatialla on geneettinen syntymekanismi ja ympäristö vaikuttaa sen laatuun. Kanadalainen kriminaalipsykologi Robert Hare kutsuu psykopaatteja lajinsisäisiksi saalistajiksi. Eri arvioiden mukaan noin. 2-4% kokonaisväestöstä täyttää psykopatian kriteerit.

Kun ihmiset kuulevat sanan psykopaatti, tulee useimmille ensimmäisenä mieleen Hannibal Lecterin kaltainen verenhimoinen sarjamurhaaja. Pitääkö tämä kuva paikkansa? Robert Hare kirjoittaa kirjassaan Käärmeet liituraidassa:
Psykopaatit kuvataan romaaneissa ja elokuvissa kärjistäen ja saman kaavan mukaan. He ovat kylmäverisiä sarjamurhaajia, vakoojia, seksirikollisia, huijareita tai tohtori No:n ja Hannibal Lecterin kaltaisia pahuuden perikuvia. Valitettavasti todellisuus tukee jossain määrin tätä psykopaatin mustavalkoista kuvaa. Totuus on kuitenkin monimutkaisempi.
Psykopaatit voivat muokata ja kontrolloida omaa käyttäytymistään välttääkseen liiallisen huomion. He "sopeutuvat" yhteiskuntaan lähinnä pysyäkseen piilossa, pitäen yllä eräänlaista "normaaliuden maskia", jonka avulla he pyrkivät manipuloimaan toisten ihmisten luottamuksen itselleen. Hare jatkaa:
Jotkut psykopaatit elävät yhteiskunnassa eivätkä teknisesti riko lakia, vaikka he lähestulkoon syyllistyvätkin siihen käyttäytymällä ikävästi lähellä olevia ihmisiä kohtaan. Jotkut saattavat elää näennäisen normaalisti loukkaamatta muita niin paljon, että se herättäisi huomioita. He käyttäytyvät kuitenkin salakavalasti muita hyväkseen taloudellisesti, psykologisesti ja tunnetasolla. He eivät ole lämpimiä ja rakastavia vanhempia, lapsia tai perheenjäseniä. He eivät ole luotettavia ystäviä eivätkä työtovereita.

Monet psykopaatit omaksuvat loismaisen elämäntavan. He käyttävät hyväkseen perheidensä ja ystäviensä anteliaisuutta ja herkkäuskoisuutta. He saattavat siirtyä paikasta toiseen ja elatuslähteestä toiseen. Tunnet ehkä tällaisen henkilön. Saatat tietämättäsi olla psykopaatin alainen, työtoveri tai puoliso. Hän aiheuttaa sinulle ahdistusta ja tuskaa, mutta et ehkä tiedä, että tällaiselle persoonallisuudelle on olemassa psykologinen termi. Hän voi olla joku perheenjäsenistäsi, naapureistasi tai ystävistäsi. Hänen käytöksensä voi ihastuttaa, hämmentää tai olla vastenmielistä.
Tarkoitukseni ei ole yllyttää lukijoita hysteeriseen "psykopaattijahtiin", sillä kaikissa ihmisissä saattaa esiintyä joissain tilanteissa piirteitä, jotka ovat tyypillisiä psykopaatille. Psykopatian diagnosointi vaatii pitkän kokemuksen ja koulutuksen, joka suoritetaan Robert Haren kehittämän PCL-R piirreluettelon avulla. Vain psykiatri voi tehdä kliinisen diagnoosin, ja siihen on erittäin tarkat kriteerit. On kuitenkin erittäin hyödyllistä ja avartavaa olla tietoinen siitä, kuinka psykopaatteja löytyy jokaisesta yhteiskuntaluokasta ja ammatista. Tämän tietäen ja tiedostaen saatat välttää monta ongelmaa ja vaaratilannetta elämässäsi.

Vanha sanonta siitä, kuinka "valta turmelee" on varmasti totta, mutta todempi muoto tämän päivän yhteiskunnassa on "valta houkuttelee turmeltuneita". Toisin sanoen psykopaatit hakeutuvat mielellään valta-asemiin. Uskotteko tässä valossa, että poliitikko olisi ammattina poikkeus? Voiko kauniskasvoisen, hyvin käyttäytyvän ja kaikin puolin moitteettomalta vaikuttavan poliitikon kuoren alla piillä psykopaatti? Ainakin Haren ja muiden psykopatiaa tutkineiden asiantuntijoiden mukaan tämä on täysin mahdollista.

Poliittinen psykopaatti ja yhteiskunta

On erittäin tärkeää ymmärtää minkälaista vahinkoa psykopaatit voivat saada aikaan, kun heillä on poliittista valtaa. Tällöin yksittäisten tragedioiden sijaan syntyy kokonaisiin kansakuntiin kohdistuvia murhenäytelmiä. Andrzej Lobaczewski on kirjoittanut psykopatian ja politiikan suhteesta taidokkaasti kirjassaan Political Ponerology: A science on the nature of evil adjusted for political purposes. Tässä lainauksessa hän selittää, kuinka yhteiskunnat siirtyvät psykopatologisten tekijöiden kautta edestakaisin hyviä ja huonoja aikakausia:
"Hyvinä aikoina" totuuden etsimisestä tulee epämiellyttävää, koska se paljastaisi epämieluisia tekijöitä. On parempi ajatella helpompia ja miellyttävämpiä asioita. Hetki hetkeltä sopimattomien asioiden tiedostamaton eliminointi kasvaa, jolloin siitä tulee yleinen tapa yhteiskunnan sisällä. Ongelmana on ettei tälläinen typistetty ajatteluprosessi voi synnyttää oikeita johtopäätöksiä maailmasta. Se johtaa syvempään tiedostamattomaan faktojen rajaamiseen ja niiden vaihtamiseen sopivimpiin, jolloin ihmisten ajattelu lähestyy psykopatologian rajoja.

Tälläinen usein muiden ihmisten tai kansojen epäoikeuden hinnalla kasvanut yltäkylläisyyden aikakausi alkaa ahdistaa yksilön ja yhteiskunnan tajuntaa, jolloin alitajuiset tekijät alkavat hallita päätöksentekoa. Tämänkaltainen hysteerisen ilmapiirin saastuttama yhteiskunta näkee kaikki poikkeavat ja epämiellyttävät totuudet "pahantapaisena"... Tällöin aikaisemmin tärkeässä roolissa ollut looginen ja järjestelmällinen ajattelu alkaa hiipua. Kun yhteisöt menettävät kyvyn psykologiseen päättelyyn ja moraaliseen kritiikkiin, niin pahuuden kehitysprosessit voimistuvat yhteiskunnan jokaisella tasolla (niin yksilöllisellä kuin makrososiaalisella), kunnes sykli palaa takaisin "pahoihin aikoihin"...

Muutaman sukupolven huolettomasti nauttimat "hyvät ajat" johtavat sosiaalisiin puutteisiin psykologisissa taidoissa ja moraalisessa kritiikissa, jolloin se avaa tien patologisille juonittelijoille, huijareille ja jopa primitiivisemmille teeskentelijöille. Nämä muuttujat toimivat oleellisina tekijöinä pahuuden syntyprosessissa... Nämä vaiheet joita monet kutsuvat "vanhoiksi hyviksi ajoiksi" toimivat kasvuperänä tulevaisuuden tragedioille lisääntyvän moraalisten, älyllisten ja henkilökohtaisten arvojen rappeutumisen johdosta, joka johtaa huijareiden aikakaudelle.
Lobaczewskin mukaan psykopaatit ikäänkuin turmelevat normaalin väestön ajatusmaailmaa, jolloin he alkavat vähitellen omaksua psykopaattisia arvoja itselleen. Tällöin ihmiset alkavat normalisoimaan psykopatologista käyttäytymistä, kuten äärimmäistä narsismia. Poliittiset psykopaatit ovat erityisen vaarallisia, koska heillä on vaikutusvaltaa suuriin ihmismassoihin.

Mielestäni tämä prosessi kuvaa hyvin Suomen tämänhetkistä tilannetta. Yhä enemmissä määrin näyttää politiikan huipulle nousevan patologisia huijareita, teeskentelijöitä ja juonittelijoita. Olemme nauttineet "hyvistä ajoista", mutta kaiken tämän ajatuskykyä passivoivan viihteen ympäröimänä rationaalinen päättelykykymme on heikentynyt. Alitajuiset pelot maahanmuuttajista ja venäläisistä ovat saattaneet meidät kollektiivisen hysterian valtaan, joka luo otollisen maaperän vaarallisille poliittisille ideologioille. Nationalismi ja äärioikeisto ovat nousussa ympäri Eurooppaa.

Elämmekö uudelleen 1930-lukua? Mitä tapahtuu, jos nykyinen talouskriisi syvenee entisestään ja ihmiset alkavat turvautua yhä voimakkaammin mihin tahansa poliittiseen vaihtoehtoon, joka lupaa ulospääsyn kurjuudesta? Tänä päivänä on havaittavissa yhä voimakkaampaa "me ja ne" -ajattelua, jossa muslimeihin kohdistuu samantyylisiä irrationaalisia pelkoja kuin juutalaisiin viime vuosisadalla.

Saksan ensimmäiseen maailmansotaan ja Versailles'n rauhansopimukseen päättynyt teollisen johtajuuden kausi oli kylvänyt ensimmäiset siemenet Hitlerin kaltaisen poliitikon valtaannousua varten. Taloudellisen kurjuuden keskellä ihmiset alkoivat tukea mitä tahansa aatetta, joka lupasi helpotusta ja uutta toivoa. Juutalaiset ja muut vähemmistöt alettiin nähdä syntipukkeina ja heikompana aineksena, jotka rasittavat yhteiskuntaa.

Saksalainen toimittaja ja kirjailija Sebastian Haffner kertoo kirjassaan Defying Hitler, kuinka Kolmas valtakunta alkoi muodostua ja vaikuttaa jokaiseen saksalaiseen kansalaiseen:
Tapahtumat [jotka johtivat vuoteen 1933] ovat luonnollisesti jättäneet jälkensä minuun, kuten kaikkiin maanmiehiini. Myöhempien tapahtumien hahmottaminen ei ole mahdollista ilman tämän asian ymmärtämistä. On kuitenkin tärkeä ero siinä, mitä tapahtui ennen vuotta 1933, ja sen jälkeen. Me näimme ja koimme aikaisemmat tapahtumat. Ne vaativat huomiomme ja jännittivät meitä. Joskus ne jopa koituivat yhden tai toisen meistä kuolemaksi. Mutta nämä tapahtumat eivät silti koskaan haastaneet meitä omatunnon äärimmäisillä kysymyksillä. Sisäinen olemuksemme pysyi koskemattomana. Saimme kokemusta, saavutimme näkemystä, mutta pysyimme pohjimmiltaan samoina ihmisinä. Kukaan Kolmannen valtakunnan koneiston syövereihin joutuneista - vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti - ei voi sanoa samaa itsestään.

Videomateriaali Nürnbergin puoluepäiviltä valaisee tätä valtavaa koneistoa, josta Haffner puhui. Hänen mukaan Kolmas valtakunta korruptoi tavallisen ihmisen empatia- ja päättelykykyä. Kansalaiset alkoivat hyväksyä rasistista, väkivaltaista retoriikkaa. Olosuhteet olivat sellaiset, että monet auktoriteetteihin nojautuvat ihmiset sulkivat tietoisesti ja/tai tiedostamatta silmänsä natsien suorittamilta rikoksilta, tehden itsestään osapuolen näihin tapahtumiin.

Auktoriteettien seuraajat

Ihmisten turvautuminen auktoriteetteihin vaihtelee yksilön mukaan. Sosiaalipsykologi Stanley Milgram teki kuuluisan tottelevaisuuskokeen, jossa testattiin kuinka ihmiset reagoivat auktoriteettiasemassa olevan henkilön antamiin käskyihin ja painostuksiin suorittaa kipua toiselle ihmiselle. Yli 60 prosenttia koehenkilöistä oli lopulta valmiita antamaan 450 voltin kuolettavat sähköiskun. Koehenkilöt eivät tieneet osallistuvansa tottelevaisuuskokeeseen vaan uskoivat osallistuvansa tutkimukseen, jossa sähköiskuilla oli rooli oppimisprosessissa.


Autoritaaristen persoonien ongelma on siinä, että yhdessä poliittisen psykopaatin kanssa tämä ryhmä voi saada paljon julmuutta aikaan. Historiaa ei voi ymmärtää ilman ihmisen psykologisen todellisuuden ja keskinäisen dynamiikan ymmärtämistä. Alpo Roseliuksen Teloittajien jäljillä kirjan kuvaus Suomen 1918 sisällissodan tapahtumista voidaan nähdä siten, että psykopaattiset yksilöt toimivat teloituksien ja massamurhien katalysoivana voimana, mikä vaikutti autoritaaristen ihmisjoukkojen ryhmäidentiteettiin:
Päätelmänä voidaan pitää, että joukkoteloituksia ja massamurhia ei voi pelkästään panna henkisesti sairaiden yksilöiden tai verenhimoisen päällystön tilille. Vastausta kysymykseen, ketkä pystyivät osallistumaan tappamiseen, on haettava muualta. Tämä joku muu on ryhmätunne ja propagandan avulla tapahtuva vihollisen epäinhimillistäminen. Kun ryhmäkuuluvuudesta tulee tarpeeksi voimakas, ei sen ulkopuolisia enää lasketa ihmisiksi.
Poliittiset psykopaatit pyrkivät manipuloimaan ryhmätunnetta ja joukkoidentiteettiä, jotta he voivat saavuttaa omia poliittisia päämääriään. Tälläiset konfliktit johtuvat aina mustavalkoisesta "me ja ne" -ajattelusta, jolloin ihmiset kääntyvät toisia etnisiä, kulttuurisia tai sosiaalisia ryhmiä vastaan. Näiden manipuloitujen konfliktien tunnusmerkki on, että ne käydään aina yhteiskunnallisen hierarkian pohjakerrosten välillä. "Valtaeliitti" ei itse likaa käsiään. Roselius jatkaa:
Valkoisella puolella poistettiin vastustajista kaikki inhimillisyys. Heistä luotiin kuva suurena uhkana ei vain isänmaalle vaan myös säädylliselle elämälle. Tilanteen mustavalkoisuus loi tilanteen, jossa ulkopuolisille kommenteille ei ollut sijaa. Tiukan ryhmätietoisuuden takia massiivisia teloituksia ei uskallettu vastustaa eikä teloittajia estää. Oli myös hyvin vaikeaa lopettaa terrori ja tappaminen. Tällöin olisi jouduttu myöntämään virheellisiksi myös aikaisemmat teot ja aikaisempi kehitys. Sen sijaan teloituksia jatkettiin ja omille toimenpiteille kehitettiin moraalinen tuki.
Valtiovalta antoi Roseliuksen mukaan toimille virallisen hyväksyntänsä armahtamalla kaikki julmuuksiin syyllistyneet valkoiset osapuolet. Vapaussodan historiasta kirjoitettiin voittajien historia, joka toimi pohjana koko Suomen itsenäisyyden ajan historialle:
Isänmaan pelastamisesta tuli se moraalinen tuki, jonka avulla teloitukset toimitettiin. Virallinen Suomi antoi tälle näkökannalle hyväksyntänsä viimeistään joulukuussa 1918 armahdusasetuksen viidennessä pykälässä.
Sisällissota
Suojeluskuntalaiset teloittavat punakaartilaisia. Roseliuksen mukaan huomattava määrä valkoisista teloittajista kuului ns. sivistyneistöön, koulutettuun yhteiskunnan väestöön.
Suomen ja Euroopan tulevaisuus

Suomen ja Euroopan tulevaisuus näyttää eittämättä synkältä. Kaikenlainen fanatismi ja radikaali ajattelu tuntuu voimistuvan. Ihmiset ovat toistaiseksi viihteen ja yltäkylläisyyden ympäröimänä, mutta näkymätön käsi puristuu kaulamme ympärillä. Hyvinvointivaltiomme seinät rapistuvat ja odottavat purkamista. Uhraamme itsemme globaalin imperiumin aggressiivisen valtapolitiikan välikappaleeksi. Mikäli emme kansakuntana havahdu tähän uhkaan, joudumme maksamaan siitä hyvin raskaan hinnan.

Jonain kauniina päivänä Matti Meikäläinen saattaa herätä taas rynnäkkökivääri kädessään metsän keskellä ihmetellen, miten näin oikein pääsi käymään. Joskus tuntuu, että ihmiset toimivat kuin mekaaniset marionetit ilman mitään vastuuta omasta käyttäytymisestään. Kaikki vain tapahtuu meidän ympärillä ja me liikumme kohtalon armoilla kuin höyhen pyörremyrskyn silmässä. Käy töissä, osta, kuluta ja kuole. Eikä kukaan huomaa, kuinka maailma palaa.

Äskettäinen vaalitulos ei välttämättä lupaa hyvää tämän puolesta. Tuleva porvarihallitus todennäköisesti jatkaa kiristyspolitiikkaa, mikä pitää meidät vahvasti tuloerojen ja eriarvoisuuden tiellä. Myös Nato-suhteiden voi olettaa lähentyvän, minkä ei voi terveen järjen perusteella olettaa parantavan asemaamme Naton ideologisen vihollisen naapurivaltiona.

Mutta meidän täytyy muistaa: äänestäminen ei rajoitu vain vaaleihin. Teemme kollektiivisesti jokaisena päivänä ja hengenvetona erilaisia valintoja, joilla me äänestämme tietynlaisen maailman puolesta. Mitä hyödykkeitä ostamme ja keneltä? Seuraammeko tapahtumia vai sulkeudummeko omaan kuplaan? Mitkä ovat arvomme ja toimimmeko niiden mukaan? Tarjoammeko apua sitä tarvitseville vai käännämmekö selkämme? Kuuntelemmeko vai suljemmeko korvamme? Puhummeko vai vaikenemmeko? Nämä kaikki ovat paljon tärkeämpiä asioita kuin yhdetkään vaalit, sillä ne määrittävät suoraan todellisuuden, jossa elämme.

Me itse kirjoitamme oman historiamme omien valintojemme kautta. Ehkä tässä kaikessa on vain kyse valtavasta yhteisestä oppitunnista, jossa selviää, kykenemmekö oppimaan menneisyyden virheistämme.

On vain yksi tie, joka vie meidät ehjänä myrskyn läpi ja se on rauhan tie.