Informaatiosota

"Kun johtavat poliitikkomme jo aikapäiviä sitten ovat julistaneet luopuneensa henkisestä puolueettomuudesta niin sanotun läntisen arvoyhteisön hyväksi, media on ollut samalla linjalla. Seuraukset näkyvät. Meille jaettava tieto on etupäässä sen näkemyksen välittämistä, mikä on vallalla "lännessä". Siitä suunnasta tulevat kranaatit siis lähinnä osuvat meihin."
Informaatiosota on termi jonka käyttö on vakiintunut Suomessa Ukrainan tilanteen myötä. Muutaman vuoden sisällä olemme havahtuneet joutuneemme keskelle katalaa tiedonvälityksen manipulointia ja sodankäyntiä, ainakin jos mediaamme on uskomista: termiä käytetäänkin lähinnä kuvastamaan venäläisen tiedonvälityksen toimintaa, synonyyminä propagandalle.

Informaatiota on aina kontrolloitu ylhäältä käsin, koska yhteiskuntamme on rakenteeltaan hierarkinen. Nykyisellä tiedonvälityksen aikakaudella ihmisillä on parempi mahdollisuus saada tietoa erilaisten tapahtumien syy- ja seuraussuhteista, jonka vuoksi valheelliset narratiivit on mahdollista kaivaa esille ja purkaa osiin loogisen päättelyn kautta. Tosiasia on, että lännessä esitetyt omaa toimintaa myötäilevät tulkinnat maailman tapahtumista eivät kestä päivänvaloa. Tämän vuoksi kilpailevat näkemykset on pyritty tunnepohjaisesti mustamaalaamaan propagandaksi ja salaliittoteorioiksi, ad hoc ratkaisuna informaatioajan ongelmiin.

Informaatiosota on kyllä totta, mutta eri tavalla kuin media sen esittää. Tosiasiassa kyse on erilaisten todellisuuskäsitysten voimakkaasta yhteentörmäyksestä, jossa keskenään käyvät kamppailua objektiivinen ja subjektiivinen informaatio: Totuus ja valheet.

Ahto

Eversti Sampo Ahto
Yleisesikuntaeversti ja sotahistorioitsija Sampo Ahto kirjoitti viime vuonna Kylkirauta-lehden 2014/02-numeroon (s. 63) hyvin mielenkiintoisen informaatiosotaa käsittelevän artikkelin. Yksikään media ei kommentoinut sanallakaan hänen kirjoitustaan, joka lopulta jäi täysin pimentoon suurelta yleisöltä. Tässä on Ahton tärkeimmät huomiot aiheesta:

Ahto aloittaa artikkelin kertomalla, kuinka nykytilanne vaikuttaa hyvin sekavalta, jossa olemme joutuneet ikäänkuin mielipidemuokkauksen taisteluhautaan, informaatiosodan kranaattien lennellessä puolelta toiselle, eikä propagandan vaikutuksilta voi kukaan mediaa seuraava olla turvassa. Hänen mielestään järkevin suoja olisi niin oikeassa sodassa kuin propagandasodassa tilanteesta erossa pysyminen. Tämän perusedellytyksenä Ahto näkee tasapuolisen tiedonvälityksen. Hänen mukaansa nykytilanteessa on ongelmallista, että: "Tällaiseen tiedonvälitykseen valtamediamme ei valitettavasti kykene eikä kai halua sellaista yrittääkään. Kun johtavat poliitikkomme jo aikapäiviä sitten ovat julistaneet luopuneensa henkisestä puolueettomuudesta niin sanotun läntisen arvoyhteisön hyväksi, media on ollut samalla linjalla. Seuraukset näkyvät. Meille jaettava tieto on etupäässä sen näkemyksen välittämistä, mikä on vallalla "lännessä". Siitä suunnasta tulevat kranaatit siis lähinnä osuvat meihin."

Emme siis jaa tietoa tasapuolisesti, vaan valitsemme informaation sen perusteella, mikä tukee länsimaiden maailmanlaajuisia valtapyrkimyksiä. Ahto nimeää yhden yleisimmän ja vanhimman strategian propagandassa olevan vastustajien johtajien demonisointi, jolloin kritiikki yhdistetään päättäjien vääristeltyyn henkilökuvaan:
Tuoreimmalta ajalta ovat varmaan muistissa vielä tapaukset Saddam Hussein tai Gaddafi, joihin keskitettiin sanallisen sodan todellinen rumputuli. Tulos oli erinomainen, ja harva kai vieläkään kykenee näkemään kyseisissä herroissa mitään myönteistä. Sen sijaan vaikkapa Brunein sulttaanista emme tiedä juuri mitään, vaikka hänen käskystään Bruneissa vastikään otettiin rangaistuksina käyttöön kivittäminen kuoliaaksi ja jäsenten katkominen. Miksi puhua pahaa miehestä, jolla on myötämieltä ja öljyä lännelle? Ukrainan kriisissä päädemoniksi on otettu Vladimir Putin. Meilläkin on kyselty, kuka pysäyttäisi Putinin, ja vähintäänkin rivien välissä on vihjailtu, että miehellä saattaa olla pahoja suunnitelmia myös Suomen suhteen. Muualla on käytetty vielä rajumpaa kieltä, mistä meillä ei ole kehdattu edes puhua. (Ahto 2014)
Tosiaan, Ahto tuo artikkelissaan esille tärkeitä näkökulmia. Näettekö, kuinka aina kun "demokratiaa ja vapautta" (suomeksi=yhteiskuntarakenteiden romahduttamista resurssien ja geopoliittisen aseman maksimoimiseksi) täytyy toimittaa jonnekin, tapahtuu usein ensimmäiseksi kyseisen valtion johtajien demonisointi. Tämän kautta on helppo tarjota muita syitä hyökkäyksen aloittamiseksi.

Irakin tapauksessa oli kyse "joukkotuhoaseista", jotka oli tietoisesti tekaistu antamaan oikeutus sodalle, kuten Downing Streetin muistio paljasti. Libyassa luotiin kuva aidosta kansannoususta, vaikka tosiasiassa kyse oli tyypillisestä manipuloidusta "värivallankumouksesta". Kun Libyassa miljoona kansalaista marssi Gaddafin puolesta, pysyivät länsimaat hyvin hiljaisina asiasta.

Saddam Husseinissa ei ollut Yhdysvaltojen mielestä mitään vikaa, kunnes hän päätti ryhtyä kauppaamaan öljyä euroilla dollarin sijaan. Vastaavasti Gaddafi muuttui ystävästä viholliseksi ryhdyttyään kehittelemään Afrikalle yhteistä valuuttaa, kultadinaaria, joka olisi haastanut amerikkalaisten petrodollarin öljykaupassa. Sen sijaan saudit ovat täysin salonkikelpoisia yhteistyökumppaneita, vaikka heidän hallintomuotonsa onkin paratiisi kauloja katkoville ja naisia alistaville fanaatikoille. Saudit ovatkin "meidän puolellamme". Luonnollisesti tämän epäpyhän liiton yhteinen äpärälapsi ISIS kuuluu samaan perheeseen.

Tästä kaikesta huolimatta ihmiset tuntuvat yhä uudestaan ja uudestaan ottavan itsestäänselvyytenä Yhdysvaltojen aloittamat lokakampanjat, tällä kertaa Vladimir Putinia kohtaan. Eikö ole outoa, että patologiseksi valehtelijaksi aikoja sitten osoittautuneen osapuolen sanoja ei osata vieläkään kyseenalaistaa? Jos kyseessä olisi yksityishenkilö, olisimme nauraneet hänet pihalle jo aikoja sitten.

Sampo Ahto jatkaa artikkelissaan kertoen lyhyesti idän ja lännen historiallisesta taustasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Ukrainan suhteen. Hänen mukaansa Naton lähestyminen—päinvastaisista lupauksista huolimatta—kohti Venäjän rajoja, sekä erilaisten värivallankumousten tukeminen oli Moskovan näkökulmasta merkki yhä perusteellisemmasta saartamisesta, pyrkimyksestä kohti pienen piirin maailmanherruutta, aidon demokratian tavoittelun sijaan. Tämä sai Venäjän reagoimaan, koska Ukraina oli siirtymässä länsimaiden tukemien vallankaappaajien avulla lännen haltuun. Ahton mukaan tilanne olisi johtanut venäläisten näkökulmasta täydelliseen katastrofiin. Koska krimiläisten enemmistö antoi Venäjälle tuen, oli nopea vastaisku hyvin onnistunut. Ahto huomauttaa, että demokratian periaatteita ei lännen puolelta huomioitu tässä tilanteesta laisinkaan, vaikka kyseessä on läntisen arvoyhteisön pyhäksi julistettu kivijalka. Ahto kyseenalaistaa lännen ja EU:n demokratiapyrkimysten vilpittömyyden.

Kuten Ahto toteaa, niin Krimin tapauksessa lännellä ei ollut mitään syytä tukea aitoa demokraattista päätöksentekoa. Länsimaiden omat gallupit ovat tuoneet toistuvasti esille, että ylivoimainen enemmistö krimiläisistä tuki liittymistä Venäjään, kuten äänestyksessä kävi ilmi. Itseasiassa Krim halusi irti Ukrainasta jo 1990-luvulla, niinkuin Ylen vanhasta arkistomateriaalista on nähtävissä. Ylen artikkelissa kerrotaan, että tuolloin "Poliittinen hajaannus Krimillä syveni entisestään, kun Krimin parlamentti hyväksyi uudelleen vuoden 1992 perustuslain, joka mahdollisti alueen irtautumisen Ukrainasta ja liittymisen Venäjään. Päätös salli jopa asekaartin perustamisen. Venäjä varoitti Ukrainaa voimankäytöstä Krimiä vastaan." Mutta tästä huolimatta Krimin liittyminen Venäjään uutisoidaan vieläkin tapahtumana, joka tapahtui ikään kuin vastentahtoisella valloituksella. Liittymällä Venäjään krimiläiset pelastivat itsensä Kiovan pommituksilta, tätä asiaa ei kukaan voi kiistää.

Länsimaiden ns. vapaasta mediasta Ahto kertoo:
Helsingin Sanomain pääkirjoituksesta luin 3. toukokuuta 2014 seuraavaa: "Venäjän valtiollinen televisio ei edes pyri totuudellisuuteen. Televisiota hallitsevat propaganda, leimaaminen, hysterian lietsominen ja uhkakuvien rakentelu." Ehkä Hesari on oikeassa. Mutta samaa se harrastaa itsekin, tosin vastakkaisessa hengessä. Puhumattakaan lännen propagandakoneistosta. Johdattelevissa kyselyissä on suomalaisilta viime aikoina kyselty useamman kerran, pelätäänkö täällä Venäjää. Pienen maan kansalaisena olen luonnollisesti varpaillani suuren naapurin vierellä, oli se sitten kuka tahansa. Mutta Yhdysvallat on varsinaisesti se, jota pelkään. Maa on tosin tuhansien kilometrien päässä, mutta maailmanlaajuisine pyrkimyksineen sen kohtaa yleensä kaikkialta, missä on levotonta. Maailman kypsyttämiselle demokratiaan ei näy loppua. (Ahto 2014)
Ilta-sanomat venäjä

Ilta-Sanomien vuoden takaista propagandaa.
Suomalaisia on Ukrainan tapahtumien jälkeen peloteltu kaikenlaisilla Venäjään liittyvillä skenaarioilla. Vuoden takaisen näkymättömän sukellusvenefarssin (jossa mysteerinen Venäjän agentti paljastui kalastaja-Oveksi) jälkeen Itämereltä löytyi pari kuukautta sitten sukellusvene, jota Puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanerva totesi "häkellyttäväksi uutiseksi", jonka mukaan "Tämä kaikki antaa perusteita ottaa turvallisuustilanne vakavasti. - - Syy, [jonka takia] tähän on tultu, juontaa juurensa merkittävästi tietysti Ukrainan tilanteeseen. Sen heijastukset tuntuvat tänä päivänä eri muodoissaan tässä Itämeren alueella." Pari päivää myöhemmin sukellusvenehylky paljastui sata vuotta vanhaksi romuksi.

Krimin tapahtumat laittoivat suomalaisten mielikuvituksen ylikierroksille, mitä kuvastaa hyvin Ahvenanmaan valtausta maalaavat skenaariot. Onko kyseessä tietoinen vai tiedostamaton informaatiosodankäynti? Venäjä-uutisoinnin haastatteluissa on usein läsnä samat pienen piirin "asiantuntijat" (tässä tapauksessa NATO-myönteinen Salonius-Pasternak), joiden mielipiteitä media toistaa täysin kritiikittömästi, kuten on havaittavissa esim. täällä, täällä, täällä ja täällä. Tälläiset sensaatiohakuiset otsikot ruokkivat eittämättä suomalaisten vanhoja sotahistoriaan liittyviä alitajuntaan haudattuja pelkoja. Jopa venäläinen kasvisto vaikuttaa jo pahaenteisesti uhkaavan turvallisuuttamme, hysteeristen uutisotsikoiden perusteella.

Miksi sotahistorioitsija Sampo Ahtoa ei kutsuta asiantuntijaksi Venäjä-uutisointiin? Viime viikolla infosota -kirjansa julkaissut "sotatohtori" Saara Jantunen on nauttinut huomattavaa julkisuutta sotatieteiden asiantuntijana Venäjä-uutisoinnissa. Hän on hyvin suosittu vieras. Sampo Ahto on saman alan asiantuntija, mutta meriiteiltään valovuosia edellä Jantusta. Eversti Ahto on palkittu P. E. Svinhufvudin muistosäätiön ja Hannes Ignatiuksen kirjallisuuspalkinnoilla sekä Suomen Marsalkka Mannerheimin sotatieteellisen rahaston kunniapalkinnolla. Hän on yksi ensimmäisistä sotatieteiden kunniatohtoreista. Luulisi, että lehtiä kiinnostaisi myös hänen mielipiteensä.