Mielikuvat miltä moderni suursota näyttäisi ovat kaukana todellisuudesta.
"Miltä sota USA:n ja Venäjän välillä näyttäisi?"
Tämä on varmastikin minulle useimmin asetettu kysymys. Tähän kysymykseen vastattaessa kuulen myös mitä omituisimpia ja oppimattomimpia vastauksia. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen tutustumaan aikaisempiin tätä kysymystä käsitteleviin artikkeleihini:
En turhaan toista kaikkea tässä, joten yritän lähestyä aihetta jokseenkin toisenlaisesta näkökulmasta. Suosittelen kuitenkin voimakkaasti, että aiheesta kiinnostuneet käyttävät aikaansa lukeakseen yllä mainitut artikkelit, jotka kirjoitin enimmäkseen vuosina 2014 ja 2015, mutta jotka periaatteessa vielä pätevät, etenkin käytetyn metodologian osalta. Tarkoitukseni tänään on vain kumota muutama suosittu klisee koskien modernia sodankäyntiä yleensä. Toivon, että kumoamalla nämä uskomukset tarjoan lukijoille joitakin työkaluja näkemään, kuinka valtamedian rakastamat "analyysit" ovat täyttä hölynpölyä.
Klisee nro 1: USA:n armeijalla on suunnaton konventionaalinen ylivoima Venäjään verrattuna
Kaikki riippuu siitä, mitä tarkoitetaan "ylivoimalla". Yhdysvaltojen armeija on huomattavasti suurempi kuin Venäjän, tämä on totta. Kuitenkin, Venäjästä poiketen, ovat sen joukot levittäytyneinä ympäri koko planeetan. Se mikä merkitsee sodankäynnissä ei ole armeijasi koko, vaan kuinka suuri osa siitä on käytettävissä taisteluun konfliktialueella, niin sanotussa sotilasoperaation teatterissa (engl. Theater of Military Operations; TMO). Jos sinulla on, tiettyä TMO:ta kohden, esimerkiksi käytettävissäsi ainoastaan kaksi lentokenttää, jotka pystyvät ylläpitämään lento-operaatioita, sanotaanko sadan lentokoneen voimin, ei sinua hyödytä lainkaan vaikka sinulla olisi 1000 lentokonetta vapaana. Olet ehkä kuullut sanottavan, kuinka "siviilit fokusoivat tulivoimaan, sotilaat logistiikkaan". Tämä on totta. Modernit armeijat ovat erittäin "huoltoriippuvaisia", tarkoittaen että esim. yhtä panssarivaunua, lentokonetta tai tykistövälinettä kohden, tarvitaan kaluston normaalitoiminnan turvaamiseksi valtava ja monimutkainen huoltolinja. Yksinkertaistettuna - jos panssarivaunustasi loppuu polttoaine - se pysähtyy. Joten esimerkiksi ei ole mitään järkeä todeta, että USA:lla on 13.000 lentokonetta ja Venäjällä vain 3.000. Tämä on ehkä totta, mutta myös merkityksetöntä. Se mikä merkitsee, on ainoastaan kuinka monta lentokonetta USA:lla ja NATO:lla olisi käyttövalmiudessa osallistumaan taisteluoperaatioiden käynnistyessä sekä mikä niiden tehtävä tulisi tällöin olemaan. Esim. Israelilla on pitkä historia arabialaisten ilmavoimien tuhoamisesta yllätysiskuissa maassa, sen sijaan että he taistelisivat näitä vastaan ilmassa, näin vähentäen numeerisen ylivoiman merkitystä. Totuus on, että USA tarvitsisi monta kuukautta kootakseen sellaisen taistelujoukon länsi-Euroopassa, jolla olisi edes marginaalinen kyky taistella Venäjän armeijaa vastaan. Todellisuutta on myös, että mikään ei pakottaisi venäläisiä vain istumaan ja katsomaan sivusta, kun näitä joukkoja koottaisiin (suurin Saddam Husseinin virheistä).
© AP Photo/ Shakh AivazovSotakalusto on huoltoriippuvainen: jos panssarivaunustasi loppuu polttoaine – se pysähtyy.
Tämä väite on tavallaan totta, etenkin taktisella tasolla. Eräs usein käytetty peukalosääntö on, että puolustuskannalla oleminen antaa sinulle 3:1 etulyöntiaseman. Tämä tarkoittaa, että jos käytät puolustukseen yhden pataljoonan, tulisi sinun menestyäksesi käyttää hyökkäykseen kolme pataljoonaa. Kuitenkin tarkastellessa asiaa operationaalisella tasolla ja etenkin strategisella tasolla, on tämä sääntö täysin virheellinen. Miksi? Koska hyökkäävällä osapuolella on eräs huomattava etu: hyökkääjä on aina se, joka saa päättää koska, minne ja miten hyökätään. Suosittelen tästä aiheesta kiinnostuneita lukemaan Richard Bettsin kirjan "Surprise Attack: Lessons for Defense Planning". Vaikkakin teos on suhteellisen vanha (1982), tarjoaa se mielenkiintoisen ja perusteellisen keskustelun yllätyshyökkäyksen tuomista eduista. Tämä on kiehtova aihe, jonka kaikkia yksityiskohtia en ryhdy tässä kertomaan, mutta sanon sen verran, että menestyksekäs yllätyshyökkäys mitätöi miltei täysin puolustavan osapuolen joukkoylivoiman tuoman edun.
Annan sinulle yhden esimerkin: kuvittele 50km pituinen etulinja, jonka jokaista 5km kaistaletta puolustaa, molemmilla puolilla [puolet A ja B], yksi divisioona. Joten, molemmilla on 10 divisioonaa, joista jokainen puolustaa etulinjaa 5km pituudelta, eikö vain? "3:1"-säännön mukaan, tarvitsee A-puoli 30 divisioonaa voittaakseen puolustavan osapuolen 10 divisioonaa. Oikein? Ei, väärin! Se mitä A-puoli voi tehdä, on keskittää 5 sen divisioonista 10km levyiselle etulinjalle hyökkäykseen [5:2 suhde] sekä asettaa toiset viisi [divisioonaa] puolustukseen. Tuolla 10km pituisella hyökkäysetulinjalla on nyt viisi divisioonaa hyökkäämässä [B-puolen] kahta puolustavaa divisioonaa kohden. Sillä välin etulinjan muilta osin, A-puolella on viisi divisioonaa puolustautumassa (potentiaalista) kahdeksaa hyökkäävää [B-puolen] divisioonaa vastaan. Huomaa, kuinka B-puolella ei nyt ole 3:1 ylivoimaa hyökätessään, vaan suhde on nyt 8:5. Se mitä B-puoli todellisuudessa tekisi, olisi pikaisesti toimittaa lisää divisioonia puolustamaan tuota kapeaa 10km sektoria, mutta tämä puolestaan tarkoittaisi, että B-puolella olisi nyt vähemmän divisioonia puolustamaan koko etulinjaa. Tästä eteenpäin, voit tehdä monta oletusta: B-puoli voi puolustamisen sijaan tehdä vastahyökkäyksen, B-puoli voi puolustaa koko etulinjan leveydeltä, A-puoli voisi myös tehdä valehyökkäyksen yhteen sektoriin ja sitten hyökätä [oikeasti] muualle, A-puoli voisi lähettää yhden täydennetyn pataljoonan, edeten hyvin nopeasti, luomaan kaaosta B-puolen puolustukseen. Pääargumenttini on yksinkertaisesti, että tämä "3:1"-sääntö on ainoastaan puhtaasti taktinen peukalosääntö, ja että oikeassa sodankäynnissä nämä teoreettisten joukkosuhteiden määrittelyt (normit) vaativat paljon monimutkaisempia laskelmia, mukaan lukien mahdollisen yllätyshyökkäyksen seurausten arvioinnin.
Klisee nro 3: huipputeknologia tekee voittajan
Tämä on fantastisen väärä toteamus ja silti tämä myytti on siviilien joukossa pyhä opinkappale, etenkin USA:ssa. Oikeassa maailmassa huipputeknologiset asesysteemit, ollen toki hyvin arvokkaita, tuovat mukanaan pitkän listan ongelmia, joista ensimmäinen on yksinkertaisesti niiden korkea hinta.
[Sivuhuomautus: opiskellessani sotilasstrategiaa 1990-luvun lopussa, esitti eräs opettajistamme (USA:n ilmavoimista) kuvaajan, joka näytti yhden yksittäisen amerikkalaishävittäjän kustannusten nousun 1950-luvulta 1990-luvulle saakka. Tämän jälkeen hän projisoi tätä trendiä tulevaisuuteen ja päätteli vitsikkäästi, kuinka noin vuonna 2020 olisi USA:lla varaa ainoastaan yhteen, todella kalliiseen, hävittäjään. Tämä oli tietenkin vitsi, mutta se sisälsi erittäin vakavan opetuksen: karanneet kustannukset voivat aikaansaada järjettömän kalliita asesysteemejä, joita voidaan valmistaa vain muutama ja joiden käyttö on riskialtista.]
Huipputeknologia on myös tyypillisesti herkkä, vaatien hyvin monimutkaisen tuki-, huolto- ja korjausverkoston. Ei ole järkeä omistaa planeetan paras panssarivaunu, jos se viettää suurimman osan ajastaan korjattavana.
Hienostuneiden huipputeknologisten laitteistojen eräs ongelma on lisäksi se, että niiden monimutkaisuus altistaa ne mitä erilaisimmille hyökkäyksille. Otetaan vaikka esimerkiksi lennokki (engl. drone). Se voidaan saattaa toimintakyvyttömäksi seuraavin keinoin:
- ampumalla se alas taivaalta (aktiivinen puolustus)
- sokeuttamalla tai muuten poiskytkemällä sen sensorit (aktiivinen puolustus)
- häiritsemällä sen kommunikointia operaattorin kanssa (aktiivinen puolustus)
- häiritsemällä tai vammauttamalla sen navigointisysteemiä (aktiivinen puolustus)
- naamioitumalla/harhauttamalla (passiivinen puolustus)
- tarjoamalla vääriä kohteita (passiivinen puolustus)
- suojaamalla kohteet, esim. hautaamalla (passiivinen puolustus)
- pysytellen liikkellä ja/tai sivustossa ja/tai irrallaan [joukoista] (passiivinen puolustus)
Lopuksi, historia on osoittanut yhä uudelleen, kuinka tahdonvoima on huomattavasti tärkeämpi tekijä kuin teknologia. Katso vaikka esimerkiksi, kuinka useita miljardeja maksavalla huipputeknologialla varustettu Israelin puolustusvoimat kokivat nöyryyttävän ja täydellisen tappion Hizbollahia vastaan vuonna 2006. Israelilaiset käyttivät koko ilmavoimiaan, suuren osan laivastostaan, erittäin suurta tykistöään, uusimpia panssarivaunujaan, mutta silti he kokivat kauhistuttavan tappion n. 2000 Hizbollahin taistelijaa vastaan. Nämä eivät edes olleet Hizbollahin taistelijoiden parhaimmistoa (Hizbollah säilytti parhaimmat Litanijoen [Libanonissa] pohjoispuolella). Vastaavasti NATO:n ilmaiskukampanja Serbian armeijakuntaa vastaan tulee jäämään historiaan eräänä pahimmista tappioista, jonka valtava, huipputeknologisin asein varustettu, sotilasliittouma on kokenut pientä, vanhoilla aseilla aseistettua, pientä maata vastaan.
[Sivuhuomautus: se mikä molemmissa sodissa "pelasti päivän" anglosionisteille, oli todella maailmanluokan propagandakoneisto, joka menestyksekkäästi salasi heidän joukkojensa tappion todellisen mittakaavan. Tämä informaatio on kuitenkin vapaasti saatavilla, ja voit tarkistaa sen itse.]
Klisee nro 4: suuri sotilasbudjetti tekee voittajan
Tämä on myös yksi USA:ssa vaalituista myyteistä. Kuinka usein olet kuullut sen tapaista kuin "miljardin dollarin B-2" tai "kuuden miljardin Nimitz-luokan lentotukialus"? Oletus tässä on, että koska B-2 [pommittaja] ja Nimitz maksavat niin paljon, täytyy niiden olla kyvykkyydeltään todella ensiluokkaisia. Mutta ovatko ne?
Wikipedia: Yhden B-2-koneen hinta on noin 2,2 miljardia Yhdysvaltain dollaria, mikä tekee siitä yhden kaikkien aikojen kalleimmista lentokoneista. Osittain hinta johtuu koneiden vähäisestä määrästä, joiden kesken 23 miljardin dollarin suunnittelukulut jaetaan. Vertailutietona yhden Nimitz-luokan lentotukialuksen valmistuskustannukset ovat noin 4,5 miljardia dollaria. B-2 oli alun alkaen niin sanottu "pimeä hanke", joten sen lopullista tarkkaa hintaa ei tiedetä
B-2 Spirit, yksikköhinta 2,2 miljardia dollaria.
Kuulen korvissani jo vasta-argumentin: F22A suuniteltiin sodankäyntiin Neuvostoliittoa vastaan, ja mikäli tuo sota olisi tapahtunut se olisi suoriutunut siitä loistokkaasti. Jep, ehkäpä, paitsi että koneita rakennettiin ainoastaan alle 200 kappaletta. Paitsi, että välttyäkseen paremmin tutkalta, on F22:ssa pienikokoinen aseruuma. Paitsi, että venäläiset olivat jo alkaneet kehitellä "anti-stealth" tutkia, ja että nykyään F22A on periaatteessa käyttökelvoton moderneja venäläisiä tutkia vastaan. Tämä ei poista sitä, että teknologisella tasolla on F22A loistava saavutus ja että se on erittäin kyvykäs ilmataisteluominaisuuksiltaan. Se ei olisi kuitenkaan tehnyt mainittavaa eroa oikeassa sodassa USA:n ja Neuvostoliiton välillä.
Klisee nro 5: laajat sotilasliitot auttavat voittamaan sotia
Seuraava länsimaissa vaalittu sotamyytti: liittoumat voittavat sotia. Tyypillinen esimerkki on, totta kai, toinen maailmansota: teoriassa Saksa, Italia ja Japani muodostivat nk. "akselivallat", kun taas 24 valtiota (mukaanlukien Mongolia ja Meksiko) muodostivat "liittoutuneet". Kuten kaikki tiedämme, liittoutuneet voittivat akselivallat. Täyttä soopaa, todellisuus on hyvin toisenlainen. Hitlerin joukkoihin sisältyi n. 2 miljoonaa eurooppalaista 15:stä eri maasta, jotka lisäsivät 59 divisioonaa, 23 prikaatia, joukon erillisiä rykmenttejä, pataljoonia sekä legioonia sakasalaisiin joukkoihin (lähteitä: täällä, täällä, täällä ja täällä). Lisäksi, puna-armeija vastasi ei vähemmästä kuin 80% kaikista Saksan menetyksistä (miehistö ja välineistö) sodan aikana. Kaikki muut, mukaanlukien USA ja Iso-Britannia, olivat vastuussa mitättömästä 20% tai vähemmästä, ja lähtivät mukaan sotaan kun Hitler oli jo käytännössä lyöty. Jotkut ottavat esille erilaiset vastarintaliikkeet jotka toki vastustivat natseja, usein sankarillisesti. En kiellä heidän urhoollisuuttaan ja panostaan, mutta on tärkeää tajuta ettei yksikään vastarintaliike Euroopassa kukistanut yhtäkään Wehrmacht- tai SS- divisioonaa (10 000 - 15 000 sotilasta). Vertailun vuoksi, Stalingradissa yksinomaan saksalaiset menettivät 400 000 sotilasta, romanialaiset 200 000, italialaiset 130 000 ja unkarilaiset 120 000, yhteenlasketun luvun ollessa 850 000. Kurskin taistelussa venäläiset päihittivät 50 saksalaisdivisioonaa: n. 900 000 sotilasta.
[Sivuhuomio: kun vastarintaliikkeet yleensä osallistuivat sabotaasiin, hämäyksiin ja iskuihin oleellisiin kohteisiin, ei niitä koskaan suunniteltu hyökkäämään tavanomaisia sotilasjoukkoja, ei edes komppaniaa (n. 120 sotilasta) vastaan. Venäjällä olleet saksalaiset joukot oli jaettu lukuisiin "Heeresgruppe" -joukkoihin, joista kukin sisälsi 4-5 armeijaa (jokaisessa 150 000 sotilasta). Pyrin näillä luvuilla havainnollistamaan, kuinka sotaoperaatioiden laajuus itärintamalla ei ollut ainoastaan "liian suuri" vastarintaliikkeille, ne erosivat laajuudessaan myös muista toisen maailmansodan sotanäyttämöistä, ainakin maasodan suhteen - merisotaa Tyynellämerellä käytiin hyvin laajalla skaalalla.]
Historiankirjat kertovat, kuinka yksi hyvin yhteenhitsautunut, yhtenäisen johdon alla oleva sotavoima pärjää yleensä paljon paremmin kuin suuret liittoumat. Tai toisin sanoen, kun suuria liittoumia muodostuu, joukossa on yleensä "yksi iso poika" jolla on todellista toimivaltaa ja kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän sivullisia (toki yksittäinen taistelija, jota vastaan hyökätään ja joka tapetaan, ei tunne itseään "sivulliseksi", mutta se ei muuta kokonaiskuvaa).
NATO:sta puheenollen: todellisuus on se, että ei ole olemassa USA:n ulkopuolista NATO:a. USA on ainoa maa NATO:ssa jolla on mitään merkitystä. Ei vain joukkomäärien ja tulivoiman suhteen, vaan myös sotilastiedustelun, liikkuvuuden, logistiikan, jne. johdosta. Joka ainoa USA:n armeijan komentaja tietää ja ymmärtää tämän täydellisesti ja vaikka hän on virheettömän kohtelias ei-USA kollegoitaan kohtaan Monsissa tai cocktailjuhlissa Brysselissä, kun tosi on kyseessä ja on aika sotia venäläisiä vastaan, yhdysvaltalaiset luottavat vain itseensä ja ovat tyytyväisiä kun muut NATO-maat häipyvät tieltä ja äkkiä.
Klisee nro 6: joukkojen sijoittelu "etulinjaan" antaa suuren etulyöntiaseman
Kuulemme jatkuvalla syötöllä venäläisten valittavan sitä, kuinka NATO on siirtynyt lähelle sen rajoja, kuinka tuhansia USA:n sotilaita on nyt sijoitettu Baltian maihin ja Puolaan, kuinka USA on sijoittanut anti-ballistisia ohjuksia Romaniaan ja kuinka USA:n laivaston alukset härnäävät jatkuvasti Venäjän rannikkoa Mustallamerellä sekä Itämerellä. Onhan se totta ja hyvin valitettavaa. Venäläiset ovat kuitenkin hiukan vilpillisiä esittäessään edellämainitun aitona sotilaallisena uhkana.
Totuus on se, että puhtaasti sotilaallisesta perspektiivistä, USA:n joukkojen sijoittaminen Baltian maihin ja USA:n laivaston alusten lähettäminen Mustalle merelle ovat hyvinkin huonoja ideoita. Ensimmäisessä tapauksessa siksi, että kaikki kolme Baltian maata ovat joka tapauksessa mahdottomia puolustaa. Jälkimmäisessä tapauksessa siksi, että Mustameri on käytännössä "Venäjän järvi", jossa venäläiset voivat havaita ja tuhota minkä tahansa aluksen puolessa tunnissa tai nopeammin. Yhdysvaltalaiset ovat hyvinkin tietoisia tästä, ja jos he päättäisivät hyökätä Venäjää vastaan, he eivät tekisi sitä "etulinjaan" sijoitetusta laivasta, vaan pitkän kantaman aseilla, kuten ballistisilla tai risteilyohjuksilla.
V. 2014, venäläinen Suhoi Su-24 rynnäkkökone lamaannutti täysin USS Donald Cookin huippumodernin Aegis-järjestelmän, käyttäen elektronista häirintää.
Modernien aseiden kantama on sellainen, että tapauksessa jossa Euroopassa sodittaisiin, ei todennäköisesti olisi olemassa lainkaan "etulinjaa" tai oltaisi "linjojen takana". Mutta, jos olet lähempänä vihollista, sinut on helpompi havaita ja olet altis laajemmalle asekirjolle. Yksinkertaisesti, mitä lähempänä olet Venäjän tulivoimaa, elektronisia sodankäyntisysteemejä, tiedusteluverkostoja sekä -henkilökuntaa, sitä enemmistä potentiaalisisista uhista sinun tulee olla huolissasi.
En menisi niin pitkälle, että sanoisin ettei joukkojen viemisestä lähemmäs vihollista ole mitään etuja, kyllä siitä on: asesysteemisi yltävät pidemmälle, ohjustesi lentoaika on lyhempi, lentokoneesi tarvitsevat vähemmän polttoainetta päästäkseen kohteeseensa, jne. Mutta näistä eduista on maksettava korkea hinta. Tällä hetkellä lähelle Venäjää sijoitetut joukot ovat lähinnä poliittinen kannanotto ja yritys demonstroida sitoumusta. Ne eivät ole millään lailla konkreettinen uhka Venäjää kohtaan.
Klisee nro 7: USA ja NATO suojelevat Itä-Euroopan maita
Paperilla ja virallisessa NATO:n propagandassa, koko Eurooppa ja USA ovat valmiita tarvittaessa aloittamaan kolmannen maailmansodan puolustaakseen Viroa revansistisiltä Venäjän joukoilta. Päätellen siitä, kuinka piskuiset Baltian maat ja Puola toistuvasti "haukkuvat" Venäjää ja suoltavat jatkuvaa lapsellista, mutta silti ylimielistä provokaatiota, ihmiset Itä-Euroopassa ilmeisesti uskovat tähän. He luulevat olevansa osa NATO:a, EU:ta, "sivitynyttä Länttä" ja että anglosionistiset isäntänsä suojelevat heitä noilta vihaisilta ryssiltä. Tuo luulo todistaa, kuinka tyhmiä he ovatkaan.
Kirjoitin edellä miten USA on ainoa todellinen sotilasmahti NATO:ssa, ja kuinka USA:n sotavoimat ja polittiinen johto tietävät tämän hyvin. Ja he ovat oikeassa. NATO:n USA:n ulkopuolinen kapasiteetti on vitsi. Mitä luulet esimerkiksi Belgian tai Puolan sotavoimien olevan käytännössä? Aivan oikein - sekä vitsi että maalitaulu. Entäpä mahtavat ja voittamattomat Portugalin ja Slovenian armeijat? Sama juttu. Todellisuus on se, että USA:n ulkopuoliset NATO:n sotavoimat ovat vain jokunen viikunanlehti peittämässä sitä tosiasiaa, että Eurooppa on USA:n siirtokunta - toiset lehdet ovat vain hiukan isompia kuin toiset. Mutta jopa isoimmat lehdet (Saksa ja Ranska) ovat "vain lehtiä": Imperiumin todellisten isäntien käytössä olevia kertakäyttöisiä tarvekaluja. Jos oikea sota syttyisi Euroopassa, kaikkien näiden ylimielisten Eurooppalaisten pikkuvaltioiden käskettäisiin häipyä tieltä kun isot pojat hoitavat homman. Sekä yhdysvaltalaiset että venäläiset tietävät tämän, mutta poliittisista syistä he eivät koskaan myönnä asiaa julkisesti.
Tässä kohtaa minun täytyy myöntää, että en voi todistaa edellä mainittua. Voin ainoastaan esittää henkilökohtaisen todistajanlausunnon. Kun työstin strategianopintojeni maisterintutkintoa Washington DC:ssä, minulla oli mahdollisuus tavata ja viettää aikaa lukuisten armeijassa työskentelevien henkilöiden kanssa - upseereista asevoimien komentajaan. Ensimmäinen asia jonka sanon heistä on se, että he olivat kaikki patriootteja sekä arvioni mukaan erinomaisia upseereita. He olivat hyvinkin kykeneviä erottamaan poliittisen hölynpölyn (esimerkiksi lentotukialuksilta tehdyt iskut Kuolan niemimaalle) siitä, kuinka USA tulisi oikeasti sotimaan. Eräs korkea-arvoisempi Pentagonin "aivoriihessä" toimiva upseeri oli erittäin suorasanainen ja kertoi kurssillemme "ettei yksikään USA:n presidentti tule koskaan uhraamaan Chigagoa suojellakseen Müncheniä". Toisin sanoen, kyllä, USA taistelisi venäläisiä vastaan suojellakseen Eurooppaa, mutta ei koskaan eskaloisi tilannetta siihen pisteeseen, että Venäjän ydinaseet olisivat uhka USA:n maaperälle.
Yksikään USA:n presidenteistä ei tule koskaan uhraamaan Chigagoa suojellakseen Müncheniä.
Ilmiselvä vika tässä ajatuskuviossa on se oletus, että eskalaatioita voisi suunnitella ja kontrolloida. Eskalaatioita kuitenkin suunnitellaan useissa yksiköissä, virastoissa ja ministeriöissä, mutta tulokset yleensä osoittavat niiden olevan hyvin hankalasti kotrolloitavissa. Mitä liennyttämiseen (de-eskalaatioon) tulee, en ole tietoinen yhdestäkään sitä kuvaavasta kelvollisesta mallista (henkilökohtainen kokemukseni on toki vanhentunutta, asiat ovat voineet muutua sitten 90-luvun lopun?). Pidä mielessä, että sekä USA:n että Venäjän sotaoppeihin sisällytetään ydinaseiden käyttö, jos sitä kautta ehkäistään häviö perinteisessä sodankäynnissä. Jos uskomme, kuten itse teen, että USA ei halua ydinsotaa pelastakseen Puolan, tarkoittaa se sitä, että USA ei ole halukas puolustamaan Puolaa edes perinteisin keinoin (tai puolustustoimet ovat vähäiset).
Toistamisen vuoksi, ajatus siitä että Venäjä hyökkäisi mitään Euroopan valtiota vastaan on naurettava: yksikään Venäjän johtaja ei harkitsisi niin typerää, turhaa, haitallista ja tuhoon tuomittua suunnitelmaa, jo yksistään sen vuoksi, ettei Venäjällä ei ole tarvetta laajentua. Jos Putin kertoi Poroshenkolle ettei hän halua valloittaa Donbassia, kuinka todennäköistä on se, että venäläiset unelmoivat Liettuan tai Romanian valtaamisesta?! Haastan kenet tahansa keksimään yhdenkin järjellisen syyn sille, että venäläiset haluaisivat hyökätä mihinkään maahan Lännessä (tai missään muuallakaan), vaikka ko. maalla ei olisi lainkaan armeijaa tai se ei olisi yhdenkään sotilasliiton jäsen. Itse asiassa, Venäjä olisi voinut helposti vallata Georgian 08/08/08 -sodassa, mutta ei tehnyt sitä. Ja milloin viimeksi kuulit Mongolian tai Kazakstanin pelkäävän Venäjän (tai Kiinan) hyökkäystä?
Joten yksinkertainen tosiasia on se, että huolimatta suurista eleistä ja kovaäänisestä meuhkaamisesta Euroopan puolustamiseksi "Venäjän uhkaa" vastaan, ei ole olemassa mitään Venäjän uhkaa, aivan samoin kuin USA ei tule koskaan tahallisesti aloittamaan ydinsotaa Venäjän kanssa puolustaakseen Chisiniauta tai edes Tukholmaa.
Lopputulos
Joten mikäli kaikki yllä olevat esimerkit ovat vain kliseitä ilman totuuden pohjaa, niin miksi länsimainen kaupallinen media on niin täynnä tätä roskaa? Pääasiassa kahdesta syystä: journalistit ovat lähinnä "jokapaikanhöyliä" ilman todellista osaamista yhdelläkään alueella, ja he paljon mielummin välittävät eteenpäin valmiiksi pakattua propagandaa kuin yrittäisivät omatoimisesti ymmärtää jotakin ilmiötä. Mitä tulee televisioiden puhuviin päihin, niin erilaiset kenraalit jotka esiintyvät "asiantuntijoina" CNN:llä ja muualla ovat pelkkiä propagandisteja. Todelliset asiantuntijat työskentelevät kiireisinä valtion eri virastoissa, eivätkä he mene televisioon puhumaan "Venäjän uhasta". Mutta tärkein syy tälle hölynpöly-propagandalle on se, että puhumalla jatkuvasti sotilaallisista erimielisyyksistä piilottavat anglosionistit Venäjän ja USA:n todellisen konfliktin luonteen Euroopassa: kyseessä on poliittinen kamppailu Euroopan tulevaisuudesta; jos Venäjällä ei ole aikomusta hyökätä mihinkään, on sillä varmasti suuri mielenkiinto saada Eurooppa irti Yhdysvaltojen vasallin roolista. Venäläiset tietävät täysin, että vaikka Euroopan nykyinen eliitti on sairaanloisen russofobinen, niin tavalliset eurooppalaiset (poislukien ehkä Baltian maat ja Puola) eivät ole. Tässä mielessä äskettäiset Euroviisun laulukilpailun yleisön äänestystulokset ja niiden epäkunnioittaminen "asiantuntijoiden" toimesta oli hyvin symbolinen tapahtuma.
NATO:n ensimmäinen pääsihteeri oli aikoinaan hyvin avoin organisaation todellisesta tavoitteesta: "pitää venäläiset ulkona, amerikkalaiset sisällä ja saksalaiset alhaalla." Venäläiset haluavat tilanteen toisinpäin: venäläiset sisällä (tietenkin taloudellisesti, ei sotilaallisesti), amerikkalaiset ulkona ja saksalaiset ylhäällä (taloudellisesti). Tämä on syynä jännitteiden takana Euroopassa: Yhdysvallat haluaa epätoivoisesti kylmän sodan uuden version, kun Venäjä pyrkii parhaansa mukaan estämään tämän.
Joten miltä sota Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä näyttäisi? Rehellisesti puhuen, en osaa sanoa. Kaikki riippuu niin monesta eri tekijästä, joita on käytännössä mahdotonta ennustaa. Tämä ei tarkoittaa etteikö niin voisi koskaan käydä. On olemassa lukuisia erittäin huonoja merkkejä, jotka viittaavat imperiumin käyttäytyvän todella vastuuttomasti. Yksi huonoimmista on Nato-Venäjä neuvoston (NRC) lähes täydellinen toimintakyvyttömyys. Tärkein syy NRC:n luomiselle oli kommunikaatiolinjojen varmistaminen osapuolten välillä, erityisesti kriisitilanteissa tai jännittyneessä ympäristössä. Antaakseen signaalin Venäjälle Ukrainan tilanteesta, on NATO sulkenut lähes kokonaan NRC:n toiminnan, vaikka se luotiin juuri tälläisiä tilanteita varten.
Lisäksi eteenpäin laajentuminen voi olla sotilaallisen hyödyttömyytensä lisäksi potentiaalisesti vaarallista, sillä paikalliset yhteenotot osapuolten välillä voivat nopeasti eskaloitua hyvin vaaralliseksi tilanteeksi. Erityisesti silloin kun tärkeät kommunikaatiolinjat ovat poissa. Suhteellisen hyvä uutinen on se, että Venäjän ja Yhdysvaltojen sotavoimilla on suora hätäkommunikaatiolinja keskenään. Mutta lopulta ongelma ei ole teknologinen, vaan psykologinen: amerikkalaiset eivät ilmeisesti ole valmiita neuvottelemaan mistään. Joten uuskonservatiivit ovat asettaneet maailmankatsomuksensa syvälle Yhdysvaltojen hallintoon. Tämän maailmankatsomuksen mukaan Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteilla ei ole mitään arvoa, eikä mistään kannata neuvotella, ja ainoa hyväksyttävä toimintatapa on pakottaa Venäjä alistumaan imperiumin tahtoon eristyksen ja patoamisen kautta. Tämä ei tietenkään tule onnistumaan. Mahtaako uuskonservatiiveillä olla älyllistä kapasiteettiä ymmärtää tämä, tai vaihtoehtoisesti pystyvätkö vanhan koulukunnan angloamerikkalaiset patriootit vihdoin potkaisemaan "kellarin sekopäät" (Kuten Bush vanhemmalla oli tapana viitata uuskonservatiiveihin) ulos Valkoisesta talosta?
Kommentti: Ongelman luonne ei ole niinkään nämä erinäiset ideologiat, vaan psykologinen patologia näiden aatteiden takana. Bush vanhempi kuuluu täysin samaan kastiin.
Mutta mikäli Hillary pääsee Valkoiseen taloon, tulevat asiat muuttumaan todella pelottaviksi. Muistatko kuinka sanoin ettei kukaan Yhdysvaltojen presidentti uhraisi amerikkalaista kaupunkia puolustaakseen eurooppalaista kaupunkia? Tässä oli oletuksena patrioottinen presidentti, joka rakastaa maataan. En usko että neokonservatiivit piittaavat pätkääkään Yhdysvalloista tai sen kansalaisista, ja nämä mielipuolet saattaisivat hyvinkin uhrata yhden kaupungeistaan saadakseen ydinpommittaa Moskovaa.
Ja ydinpelotteen teoreettisessa mallinnuksessa on oletuksena rationaaliset osapuolet, ei psykopaattinen ja vihantäytteinen "kellarin sekopäiden" muodostama salaliitto.
Edellisen kylmän sodan loppuaikana pelkäsin enemmän vanhoillisen hallituksen muodostumista Kremlinissä, kuin Valkoisessa talossa tai Pentagonissa. Nyt olen huolissani (suhteellisen) uuden sukupolven "mielistelevistä turhakepelkureista" kuten kenraali Petraeus ja mielipuolista kuten kenraali Breedlove. Heidänkaltaiset ovat korvanneet "vanhan koulukunnan" kylmän sodan taistelijat (kuten amiraali Elmo Zumwaltin, William Crowen tai Mike Mullenin), jotka ainakin ymmärsivät että sotaa Venäjän kanssa tulisi välttää hinnalla millä hyvänsä. On suorastaan pelottavaa ymmärtää, kuinka imperiumia ohjaa nyt ammattitaidottomat, epäpätevät, epäisänmaalliset ja kunnioittamattomat miehet, joiden motivaationa ovat vihantäyteiset aatteet tai joiden ainoa päämäärä elämässään on miellyttää heidän poliittisia johtajiaan.
Ehud Olmertin, Amir Peretzin ja Dan Halutzin aloittama sota Hizbollahia vastaan 2006 tai Saakashvilin etnisen puhdistuksen yritys Etelä-Ossetiassa 2008 ovat esimerkkejä kuinka ideologian ajamat johtajat voivat aloittaa täysin epärealistisia sotia, erityisesti jos he uskovat omaan propagandaansa voittamattomuudestaan. Toivotaan että tämänlainen hulluus ei valtaa nykyisiä Yhdysvaltojen johtajia. Paras asia joka voisi tapahtua ihmiskunnalle tulevaisuudessa, olisi aitojen patrioottien palaaminen valtaan Yhdysvalloissa. Silloin voisimme vihdoin huokaista helpotuksesta.
Kommentti: Paras asia ihmiskunnalle olisi täysi haluttomuus osallistua psykopaattisten päättäjiemme sodanlietsontaan, näkemällä valheellisen "punaisen uhan" narratiivin läpi, jolla pyritään oikeuttamaan sotakaluston vahvistaminen Euroopassa. Tämä on erittäin huolestuttava trendi, sillä sotilaallinen toiminta Venäjän porteilla kasvattaa jatkuvasti yhteenoton riskiä ja epävakauttaa terveitä ulkopoliittisia suhteita Euroopan ja Venäjän välillä. Elokuvista, peleistä ja kirjallisuudesta voi helposti saada kuvan sodasta jonain "elämää suurempana", "sielua karaisevana" ja jopa kauniina tapahtumana. Todellisuudessa sota on ruma, hirvittävä, raaka, armoton, verinen, likainen ja pikemminkin "sielua syövä" tapahtuma, jossa - toisin kuin peleissä ja NATO:n simulaatioissa - ihmisiä kuolee oikeasti ja peruuttamattomasti. Toivottavasti sodanjälkeinen sukupolvi ei ymmärrä tätä vasta sitten kun sota on jo syttynyt. Sodan täydelliseen rumuuteen ja järjettömyyteen tutustumisen kannattaa aloittaa vaikka lukemalla kirja: Ruma Sota (Kirves & Näre, 2008).