"False flag" -teoria
On useita syitä miksi tämä on uskottava teoria. Erdoganin osallisuus muissa false flag -suunnitelmissa, kuten keskeytetyssä 2014 tehtävässä miehittää Suleyman Shahin hauta Pohjois-Syyriassa. Kyseessä oli tekosyy aloittaa täysimittainen hyökkäys Syyriaan. Erdogan on yhdistetty myös Turkin eteläpuolella tapahtuneisiin pommi-iskuihin. Niitä käytettiin perusteena kurdiväestöä kohtaan tehtyihin uusiin voimatoimiin.
"False flag -vallankaappausteorian" kannattajat viittaavat Erdoganin välittömästi aloittamiin kostotoimiin poliittisia vastustajia kohtaan, pitäen tätä todisteena hänen roolista kaappausyrityksen takana, jotta hän saa syyn suorittaa lisää puhdistuksia ja viedä sekulaarin Turkin islamisaatio loppuun asti. Todellisuudessa on jo kauan tiedetty Erdoganin pitäneen listaa poliittisista vihollisistaan, joita hän on yksi toisensa jälkeen hoidellut pois tieltään. Lisäksi Muslimiveljeskunnan inspiroima yhteiskunnan salafistinen muodonmuutos on jo asteittain tapahtunut kansainvälisesti tunnustettujen "demokraattisten" (vaikkakin manipuloitujen ja virheellisten) keinojen kautta. Erdogan ei tarvitse "false flag -vallankaappausta" jatkaakseen tätä vuosia kestänyttä ja toteutettua agendaa, vaikka se kylläkin nopeuttaa hänen suunnitelmiaan.
"False flag -vallankaappausteoriaa" kritisoidessa on tärkeää pitää mielessä Erdoganin johdonmukaisuus poliitikkona; hän ei koskaan jätä hyödyntämättä yhtään kriisiä. Epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen Erdogan huomasi ennennäkemättömän tilaisuuden päästä eroon kaikista vihollisistaan yhdellä kertaa ja juuri tätä hän on parasta aikaa toteuttamassa. Tämä ei kuitenkaan todista että Erdogan olisi ollut "juonessa mukana" alusta saakka.
Teorian jalostaminen paremmaksi
Voimme pitää mielessä nämä "false-flag" syytökset ja jalostaa niitä hieman järkevämmiksi. On teoriassa mahdollista että Erdogan oli todellisuudessa tietoinen vallankaappauspyrkimyksistä. Hän olisi saattanut pitää järkevämpänä antaa heikon ja alusta asti vaarantuneen kaappausyrityksen toteutua murskatakseen sen ja tämän jälkeen hyödyntää sitä opportunistisesti. Tämä muistuttaisi Pearl Harborin aikaista tilannetta (ja joidenkin mukaan myös 9/11-iskujen), jossa Yhdysvallat tiesi tulevasta hyökkäyksestä mutta antoi sen tapahtua tärkeiden strategisten syiden vuoksi.
En välttämättä allekirjoita näin käyneen Turkissa, ja se vaikuttaisikin hyvin riskialttiilta siirrolta jopa Erdoganille (joka on aiemmin käyttäytynyt vastuuttomasti). Mutta on mahdollista että Erdogan olisi saanut vinkin Venäjän tiedusteluviranomaisilta tulevista tapahtumista. Tämän teorian mukaan Moskova olisi voinut tarjota yksityiskohtia suunnitelmasta Turkki-Venäjä suhteiden luottamusta kasvattavana eleenä sekä ennaltaehkäisynä Yhdysvaltojen ja sen kumppaneiden vallankaappausjuonittelun syntipukiksi, mikäli yritys epäonnistuisi.
Erdogan olisi tällöin saattanut sitoutua uudelleenorientoitumaan kohti Euraasiaa, raivostuneena Yhdysvaltojen suunnitelmiin orkestroida hänen nöyryyttävä kukistaminen. Mutta tällöin hän tietäisi tarvitsevansa julkiset perusteet siirtoonsa, jonka vuoksi Erdogan olisi saattanut antaa amerikkalaisten heikentyneiden suunnitelmien toteutua, murskatakseen sen alkuunsa ja käyttääkseen sitä oikeutuksena maansa ulkopoliittiseen puolenvaihtoon.
Teot kertovat enemmän kuin arvailut
Oli Erdogan sitten täysin yllätetty vallankaappausyrityksesta tai päättänyt etukäteen hyödyntää sitä, antaa useat tapahtumat joka tapauksessa vakuuttavia todisteita yrityksen olleen Yhdysvaltojen ohjaama. Turkin työministeri Suleyman Soylu syytti tapahtuneesta suoraan amerikkalaisia [linkki, suom.huom]. Pääministeri Binali Yildirim oli diplomaattisempi puhuessaan Gulenista: "En näe yhdenkään valtion seisovan tämän terroristijoukon johtajan takana, varsinkaan viime yön jälkeen. Valtio joka näin tekisi, ei voisi olla Turkin ystävä. Kyseessä olisi jopa vihamielinen teko Turkkia kohtaan. "Turkki de-facto neutralisoi Yhdysvaltojen hallitseman Incirlikin lentotukikohdan muodostamalla sinne lentokieltoalueen (ei tosin virallisesti ilmaistu sellaisena), katkaisemalla sähköt sen kaikista tiloista ja pidättämällä tukikohdan komentaja, kenraali Bekir Ercan Van vallankaappaukseen osallistumisesta. Erdoganin orkestroiman melodramaattisen valtapyrkimyksen sijasta nämä kaikki viittaavat suureen geopoliittiseen uudelleensuuntautumiseen kohti Euraasiaa, pois Yhdysvaltojen etupiiristä.
Ei ole oleellista pysyykö Yhdysvallat Incirlikin tukikohdassa vai ei - tapahtumien symboliikka on paljon puhuvampaa kuin Pentagonin fyysinen läsnäolo alueella. Yhdysvalloilta ei ole koskaan aikaisemmin sen historian aikana estetty pääsyä sen omiin ydinaseisiin, mikä käytännössä tapahtui Incirlikin tukikohdassa virtojen katkaisun ja lentokiellon kautta. Erdogan halusi välittää viestin erittäin muistettavalla ja vaikuttavalla tavalla, että hän on sulttaani kaikkialla Turkissa -mukaanlukien Incirlik- eikä aio sietää tukikohdan käyttöä vallankaappaajien suojeluun. Tämän hyväksymättömän teon vuoksi on Yhdysvallat nyt valmistelemassa rajua hybridisotaa Erdogania vastaan, mikä voisi pahimmillaan eskaloitua ja pirstaloida Turkin geopoliittisiin palasiin, syösten 70-miljoonaisen kansan kaaoksen syöveriin ja siten strategiseksi aseeksi Venäjää sekä Irania vastaan.
Turkin kaaoksen kanavointi Venäjää ja Irania vastaan
Molemmat näistä monipolaarisuutta ajavista valtioista ovat olleet tietoisia Yhdysvaltojen Lähi-idän kaaoksen avulla tapahtuvista horjutuspyrkimyksistä. Tämä selittääkin heidän terrorisminvastaisen yhteistyön Syyriassa. Tämä sota on kääntynyt Yhdysvaltojen pyrkimyksiä vastaan, minkä vuoksi konflikti on vihdoin päättymässä (huolimatta kuinka kauan lopullisen päätöksen saavuttaminen viekään). On nähtävissä että Yhdysvallat pyrkii luomaan muita alueellisia konflikeja sen tilalle, pitkittääkseen Venäjään ja Iraniin kohdistuvaa epäsuoraa sodankäyntiä. "Toisen geopoliittisen Israelin" eli "Kurdistanin" militantti luominen on varmasti yksi näistä suunnitelmista, mutta Erdoganin kapinointi ja amerikkalaisjohtoisen vallankaappausyrityksen epäonnistuminen on antanut Washingtonille syitä pyrkiä repimään Turkki osiinsa.
Venäjä ja Iran molemmat ymmärtävät tilanteen vakavuuden ja on todennäköistä, että Yhdysvallat aikoo muuttaa Erdoganiin kohdistuneen vallankaappauksen uudeksi värivallankumoukseksi, ja kenties jopa epätavanomaiseksi sodankäynniksi [Unconventional War, suom.huom]. On huomattavia oikeutettuja syitä, miksi turkkilaiset halveksivat presidenttiään - suurimpina syinä Erdoganin sekaantuminen Syyrian sotaan ja salafismiin pohjautuvat lakimuutokset. Vaarana on että Yhdysvallat hyväksikäyttävät tätä suuren kansanosan oikeutettua vihaa kanavoimalla sekasortoa Turkin sisällä, luoden kaaoksen ilmapiirin alueilla joista syntyisi "uusi Syyria".
Iranin vastaus ja tavoitteet
Iran ilmoitti välittömästi vastustavansa vallankaappausta, ennaltanähden tapahtumaketjun mahdolliset suorat vaikutukset alueella. Iranin valtion mediayhtiö Press-TV uutisoi ulkoministeri Zarifin parlamentille lausumat kommentit: "Olimme ensimmäinen valtio joka suoraan ilmaisi linjansa Turkin tilanteen suhteen, samaan aikaan kun muut olivat hiljaa... tai antoivat ympäripyöreitä lausuntoja -mikäli edes kommentoivat-, epäonnistuen antamaan tukensa demokratialle... Jotkut valtiot kuten Saudi-Arabia ja Qatar suosivat Turkin vallankaappauksen eskalointia." Tämä vahva lausunto kantaa pidemmälle kuin useimpien muiden valtioiden mekaanisesti muotoillut tuet kansainvälisesti tunnustetulle Turkin hallinnolle. Se viestii selvästi Teheranin tarkoituksenmukaisesta linjautumisesta Ankaran lähimmäksi liittolaiseksi vallankaappauksen jälkeisessä ympäristössä.
Tähän on useita syitä, jotka liittyvät seuraaviin tekijöihin:
* Haluttomuus joutua Yhdysvaltain suunnitteleman tuhon seurauksena syntyneen pakolaisvyöryn kohteeksi;
* Halu Erdoganin tukeen ja koordinoituun yhteistyöhön ehkäisemään mahdollisia rajan yli tapahtuvia kurdiryhmien terrori-iskuja (Iraniin on kohdistunut iskuja PKK-linkitetyn "Kurdish Democratic Party of Iran" -järjestön toimesta);
* Visio Iranin kaasuputkiston yhdistämisestä Turkin pohjoisosan TAP-projektiin, jolla pyritään tyydyttämään Euroopan ei-venäläisen energian kysyntä.
Venäjän vastaus ja tavoitteet
Venäjän kaappauksen vastainen reaktio oli hiljaisempi Iraniin verrattuna, mutta tästä huolimatta varsin vahva. Venäjä pidättäytyi syyttämästä ketään osapuolta tapahtumien hyväksikäytöstä, eikä tuonut esille nopeaa diplomaattista reagointiaan vallankaappauksen, toisin kuin Iran. Venäjä yksinkertaisesti ilmaisi tukensa Turkin kansainvälisesti tunnustetulle hallinnolle ja puhui sotilaallisen vallanvaihdon laittomuudesta. Putin kuitenkin soitti tämän jälkeen Erdoganille, ja sopi siirtävänsä heidän syyskuulle suunniteltua tapaamistaan jo ensi kuulle sekä keskustelevansa mahdollisesta Euraasian unionin yhteistyöstä.
Venäjän etunäkökohdat Turkissa ovat moninaisia, mutta muutama niistä korostuu erityisesti, jotka varmistaisivat Ankaran geopoliittisen lähentymisen seuraavien askelten kautta:
* Turkin luopuminen entisistä menettelytavoistaan katkaisemalla tukensa terroristeille Syyriassa ja sulkemalla rajansa heidän jatkuvalle läpikululle;
* Neuvottelujen käynnistäminen "Balkan Stream" -kaasuputkiston jättimäisen ja käänteentekevän megaprojektin jatkamisesta;
* Venäjän välisen taloudellisen yhteistyön ja keskinäisen riippuvuuden syventäminen Euraasian unionin kautta.
Lisäksi Moskovan diplomaattinen tuki Erdoganille johtuu myös käytännöllisestä tarpeesta estää gulenistien vallanpääsy. Mikäli tämän hämäräperäisen ja monikansallisen verkoston Yhdysvalloissa asuva Clinton-kytköksinen uskonnollinen johtaja pääsisi johtamaan Turkkia tai saisi vaikutuvaltaa kätyreidensä kautta, olisi Venäjällä vahva syy uskoa heidän hyödyntävän kaikkia valtion instrumentteja terrorismin agendan levittämiseksi entisillä neuvostovaltojen alueilla. Tätä kautta voisi syntyä lukuisia "tšetšenioita" pienoismuodossa, joihin Venäjä joutuisi reagoimaan ODKB-jäsentensä puolesta, asettaen sen pysyvään puolustuskantaan ja tehden tyhjäksi kaikki suhteelliset saavutukset vuoden 2008 jälkeen.
Erdoganin syntien sormien läpi katsominen
Moninapaisen maailman tukijoille koko tapahtuman kaikkein kiistanalaisin ja vaikein asia hyväksyä on ollut Venäjän ja Iranin antama tuki Turkille, vaikka nämä valtiot ovat täysin tietoisia Erdoganin osallisuudesta Syyrian sodan kaaoksen lietsomisessa. Lisäksi on nähty kuvia väkijoukon harjoittamasta väkivallasta Istanbulissa ja ainakin yksi todistettu julkinen mestaus, puhumattakaan meneillään olevasta koko Turkin kattavasta puhdistuksesta. Tämän vuoksi Venäjän ja Iranin ulkopolitiikalle sympaattiset ovat ihmetelleet miksi Moskova ja Teheran eivät päättäväisesti vastusta tälläisiä shokeeraavia tapahtumia.
Tämä saattaa olla pettymys monelle lukijalle, mutta tyly totuus on ettei Venäjä tai Iran ole kumpikaan kiinnostunut kumppaneidensa sisäpolitiikasta, huolimatta minkälaista se on. Jokainen valtio toteuttaa itsenäistä politiikkaansa, jättäen usein kiistanalaiset kehitykset kumppanimaidensa kohdalla huomioimatta, ainakin niin kauan kun käytännönläheinen yhteistyö ei ole uhattuna.
Poikkeus tähän sääntöön nähdään useimmiten kun Venäjälle tai Iranille tärkeä valtio aikoo tai on jo ryhtynyt vihamieliseksi, aloittaen skandaalinomaisia sisäpoliittisia askelia vahingoittaakseen epäsuorasti näiden moninapaisten maiden strategisia asemia maassaan. Esimerkiksi Maidanin tapahtumien jälkeinen Kiovan hallitus tuki epäsuorasti venäläismielisen väestön etnistä puhdistusta Ukrainassa, mikä selittää Moskovan reaktion Krimillä ja tiettyjen tukitoimien antamisen Donbassin kapinallisille.
Iran on reagoinut negatiivisesti Bahrainin ja Saudi-Arabian shia-muslimien väkivaltaiseen sortamiseen. On kuitenkin mainittava että Teheran on aikaisemmin tehnyt vähemmän oikeutettuja poikkeuksia tähän sääntöön aseistamalla mujahideen-taistelijoita Bosniassa ja tukemalla diplomaattisesti Gaddafin vastaisia taistelijoita, joiden se väitti kokeneen "islamilaisen heräämisen" (Iran käytti termiä arabikevään värivallankumouksissa, ennen kuin ymmärsi niiden olleen amerikkalaisten ohjaamia operaatioita).
Huolimatta näistä muutamasta poikkeustapauksesta jotka Venäjä ja Iran ovat tehneet valtioiden suvereenisuutta kunnioittavasta ulkopoliittisesta ohjelinjauksestaan, vastustavat silti molemmat näistä valtioista edelleen länsimaiden luomaa "humanitaarisen väliintulon" ja "demokratian edistämisen" ideologiaa. Kumpikaan näistä valtioista ei tyypillisesti anna "humanitaaristen" tai "demokraattisten" tekijöiden vaikuttaa kumppaneiden välisiin suhteisiin. Tosin tämä ei välttämättä pidä paikkansa, kun on kyse vihamielisistä hallituksista, jotka karttavat käytännönläheistä (olemassa olevaa tai potentiaalista) kumppanuutta. Moskova ja Teheran tietävät että "humanitaarinen väliintulo" ja "demokratian edistäminen" ovat mainoskeinoja, joilla "oikeutetaan" horjuttava poliittinen, taloudellinen, sosiaalinen ja sotilaallinen väliintulo toisten valtioiden sisäisiin asioihin, tarkoituksena voittaa geostrategisen aseman "nollasummapeli". Tämän vuoksi tälläistä juonittelua tulisi käyttää hyvin niukasti ja ainoastaan kaikkein äärimmäisissä tapauksissa.
Johtopäätökset
Valtion suvereeniutta kunnioittavan poliittisen periaatteen ja suurten geopoliittisten panosten vuoksi Venäjä ja Iran tukevat diplomaattisesti Erdogania, Turkin siirtyessä ratkaisevasti lähemmäksi moninapaista kumppanuutta. Tämä tuki annetaan Turkille sen (ja maailman) historiallisten ja käänteentekevien tapahtumien edessä, huolimatta Erdoganin "humanitaarisuuden" ja "demokratian" vastaista toimista, jotka Yhdysvaltojen epäonnistunut vallankaappausyritys ovat mahdollistaneet.
Kommentti: Tämä Turkin vallankaappausyritystä käsittelevä kirjoitus tarjoaa lisää todisteita siitä, kuinka pitkälle Yhdysvallat on valmis menemään lietsoakseen kaaosta ja tuhoa maailmanlaajuisella mittakaavalla.