Markku Hongisto kertoi matkastaan ja kokemuksistaan myös Loimaan Lehdelle.
Mieleni oli pikkuhiljaa vallannut halu lähteä paikan päälle katsomaan miltä todellisuus omissa silmissä näyttäisi ja selvittämään mihin uutisten sisältö oikeasti pohjautuu. Kysyin matkaseurakseni ystävääni Pentti Katajaa, joka oli kuin olikin valmis reissuun vaikka siltä istumalta.
Siispä tuumasta toimeen, puhelin käteen ja soittoa Pietariin toveri Vladimirille, joka järjestäisi kontaktit omien puoluetoimintansa ajoilta Donetskissa oleviin ystäviinsä. Jo neljän päivän päästä tästä istuimme Allegrossa matkalla Pietariin.
Pietarin kautta Rostoviin
Samaan aikaan kun taistelut kiihtyivät ja siirtyivät lähemmäs Donetskin kaupungin keskustaa, minä ja Pentti odottelimme Pietarissa lisäohjeita.
Parin päivän odotteluun pitkästyneinä ehdotimme Vladimirille, että saisimme luvan siirtyä Rostoviin rajanylityslupaa odottelemaan, mutta ehdotus tyrmättiin vedoten yli miljoonaan pakolaiseen ja heidän täyttämiin majoituspaikkoihin. Ei olisi mihin mennä, ellemme olisi valmiita notkumaan öitämme asemalla.
Puolilta päivin 17. tammikuuta kuitenkin seisoimme jo Pietarissa Moskovan asemalla ja ostimme liput Pohjois-Kaukasian junaan. Kaipailtu lähtölupa oli hellinnyt ja puolentoista vuorokauden matka kohti Rostovia saisi alkaa.
Erinäisten junan lähtöä hidastaneiden episodien jälkeen istuimme ravintolavaunussa katsellen kahta t-paitoihin, shortseihin ja varvassandaaleihin pukeutunutta, hyvässä laitamyötäisessä olevaa miestä. Varustuksesta pystyi päättelemään heidän matkanneen ennenkin kyseisellä reitillä, sillä olin etukäteen kuullut junaa lämmitettävän infernaalisen kuumaksi.
Tämän kuulopuheen saimme todeta faktaksi viimeistään seuraavan vuorokauden puolella kun aika kului 30-celsiusasteen lämmöissä hikipisaroita pyyhkien.
Kuulin sivukorvalla shortsimiehistä toisen, nuoremman, viettävän syntymäpäiviään joten onniteltuani häntä saimme Pentin kanssa kutsun samaan pöytään. Selvisi että synttärisankari oli Rostovin alueella palveleva armeijan kapteeni ja ystävänsä majuri.
Kun taas heille selvisi määränpäämme ja se keitä olemme, saimme kuulla mittavan saarnan matkamme vaarallisuudesta ja varmisteluja siitä, olemmeko todella valmiita kohtaamaan sen raa'an todellisuuden joka meitä väistämättä perillä tulisi odottamaan.
En tietenkään voinut vakuutella olevani valmis, enhän ollut koskaan vastaavassa paikassa ollut mutta matkaan oli lähdetty - loput jäisi nähtäväksi.
© Markku HongistoOmakotitalot ovat revittyine kattoineen ja rikkinäisine ikkunoineen surkea näky – asumiskelvottomia kaikki.
Aamulla puoli kuuden aikaan junan nitkahdellessa Rostovin valtavan kokoiselle päätepysäkille hyppäämme kyydistä ja alamme seurata opasteita kohti linja-autoasemaa. Ennen pitkää löydämme itsemme kolmen muun miehen kanssa Lada Samaraan ahtautuneena, mutta yhtä kaikki: suuntana Matvevin raja-asema - hartiat supussa, polvet suussa ja niskaan pyrkivät matkatavarat jatkuvana riesanamme.
Matka rajalle kestää tunnin, jonka jälkeen vaihdamme Ukrainan kilvillä varustettuun Ford Focus-merkkiseen taksiin. Muodollisuudet sujuvat verrattain jouhevasti, mutta jo Ukrainan puoleisella raja-asemalla taistelun jäljet ovat näkyvissä. Rikkoutuneita kattoja, seulaksi ammuttuja seiniä... tien laatu huononee ratkaisevasti eikä talvikunnossapidosta ole puhettakaan.
Jäisten ajourien raapiessa auton pohjaa lisäjännitystä luo vastaantuleva liikenne, jota kohdatessa erityinen varovaisuus on nokkakolarien pelossa paikallaan. Sellaisenkin siellä näimme.
Tunnin matkanteon ja usean sirpalesuojatun tarkastuspisteen jälkeen näemme suuren hylätyn koulurakennuksen, jonka ikkunat ovat ammuttu rikki. Koulun välittömässä läheisyydessä omakotitalot ovat niin ikään revittyine kattoineen ja rikkinäisine ikkunoineen surkea näky - asumiskelvottomia kaikki.
Mitä lähemmäs Donetskia pääsemme, sitä yleisimmiksi käyvät tiesulut ja vahingot; hyökkäysvaunuja ja miehiä asemissa, kaikki Donetskin omia taistelijoita. Majoituspaikkaamme saavuttaessa keskustan suunnalta kuuluu tykkitulen ja kranaattien räjähdyksiä.
© Markku HongistoHuhtikuusta 2014 asti rintamalla panssaripataljoonan lääkintävastaavana toiminut Larissa – sotanimeltään Lare – tutustutti toimittajat sotatantereeksi muuttuneen kaupungin kauheuksiin.
Kadun kulmaan meitä vastaan tullut talon emännän äiti kertoo ääni väristen juuri ylitseen lentäneistä ohjuksista joiden seurauksena sekä hän että ruokkimansa koira olivat joutuneet piiloutumaan, koira koppiinsa, hän tiiliaidan juureen. Näiden tervetulotoivotusten saattelemana siirrymme sisälle juomaan teetä.
Kun huhtikuusta 2014 asti rintamalla panssaripataljoonan lääkintävastaavana palvellut emäntämme Larissa - sotanimeltään Lare - saapuu kotiin, voi matkamme hänen opastuksellaan kohti kaupungin kauheuksia alkaa.
Ensimmäiseen osuman saaneeseen taloon on matkaa vain 300 metriä, sitä remontoidaan. Hetken kuluttua Larelle soitetaan neljän kilometrin päässä lentokentästä vast'ikään tapahtuneesta tykistökeskityksestä, ja mekin käännämme automme nokan sinne.
Joukko huolestuneita ihmisiä parveilee ruutikaasun mustaksi värjäämässä lumessa etsien omaisiaan ja kysellen loukkaantuneista. Kuin ihmeen kaupalla tässä tapauksessa ihmisuhreilta vältyttiin, vaikka lohduton näky murskatuista taloista kaikkialla ympärillä voisi viestiä paljon pahemmasta.
Keskitys oli ammuttu suorassa linjassa kadun suuntaisesti 300 metrin matkalta. Viimeisessä osuman saaneessa talossa asuva noin 65-vuotias nainen kertoo olleensa aamupesulla kun 10 metrin etäisyydellä räjähti. Paineaalto oli heittänyt hänet maahan, tämän jälkeen kranaatteja tuli vielä kolme lisää. Seinät olivat kaatuneet ympäriltä ja naapuritalon nurkasta lähti iso kimpale.
- En ymmärrä miten selvisin, hän sanoi.
Kadun alkupäässä asuvalle 70-vuotiaalle pariskunnalle kävi huonommin, sillä kolme rakennusta käsittävällä tontilla kaikki olivat saaneet täysosuman, parkissa ollut kuorma-auto kärsi pahoja vaurioita, kolme moottoripyörää paloi ja Volga-henkilöautokin oli räjähdysromun keskeltä tunnistettavissa ainoastaan kytkinasetelmasta. Talon isäntä rientää paikalle pyytämään että kertoisimme maailmalle mitä kauheuksia Ukrainan armeija täällä aiheuttaa.
Yöllä lentokentän taisteluissa Donetskin aluejoukot tuhosivat 10 ukrainalaispanssaria ja aamulla kaksi lisää. Samaan aikaan Ukrainan tykistö ampui linja-autoasemalle tuhoten 30 bussia, joiden seurauksena kaksi menetti henkensä. Lentokenttää puolustaessaan Ukraina menetti 275 taistelijaa. Omia tappioita ei ilmoitettu.
© Markku HongistoKranaattitulitus tuhoaa koteja kesken ihmisten arkisten toimien, eikä koskaan voi tietää milloin talo romahtaa ympäriltä.
Tammikuun 20. heräämme tykkituleen. Nautimme aamupalamme päällä vinkuvan kranaattitulen alla ja olemme yhtä mieltä siitä, etteivät olosuhteet ainakaan ruokahaluja paranna.
Päivällä tapaamme rintaman läheisyydessä vanhan mummon, joka kiertää itkien pitkin pihamaata, ja kertaa tapahtumia, joissa hänen navettansa sai osuman tappaen kaikki kanat ja siat. Samalla kertaa meni naapurin papparainen, vanha avulias ukko, jonka maallinen taival päättyi kranaatin iskuun kesken aamupalan valmistuksen.
Mummolla tarinaa riittäisi, vaan keskeyttää kerrontansa kun housunlahkeemme hulmahtavat ja polvet notkahtavat - noin 150 metrin päässä ukrainalaiset ovat ottaneet korttelin jälleen tähtäimeensä.
- Nyt lähdetään! Olemme ampumasektorilla! huudahtaa Lare, ja ajamme pahoja vahinkoja kokeneen sairaala nro 3:n pihamaalle.
Laren kertoo ETYJ:n tarkkailijoiden tietävän syyllisen jo tänne tullessaan:
- "Itse omianne ammutte", sanovat. Miten naurettava väite!
Donetskilaisilla on selvä käsitys siitä kuka heitä ampuu: syyllisinä pidetään lukuisia oligarkien yksityisarmeijoita sekä presidentti Poroshenkon aloittamaa terrorismin vastaista sotaa.
© Markku Hongisto– Itse ammutte omianne, sanovat ETYJ:n tarkkailijat jo heti alueelle tullessaan. Donetskilaisilla on erilainen käsitys: syyllisinä pidetään oligarkkien yksityisarmeijoita.
Näiden kahden vuorokauden aikana jotka Donetskissa vietimme, emme törmänneet ensimmäiseenkään venäläissotilaaseen. Sikäli kummallista, mikäli heitä todella on se väitetyt 10 000.
Matkamme loppupuolella saimme kuulla vielä karmeaa tarinaa Slovyanskin kaupungista paenneilta naisilta siitä, kuinka Ukrainan sotilaat Slovyanskin valloitettuaan perustivat filtteroidun keskitysleirin ilmiantojen perusteella. Kaupungille asennettiin postilaatikoita, joihin voi ilmoittaa kuka on separatistien kannattaja.
Leiriltä on kadonnut naisia ja tyttöjä, ja kertojat epäilevät heidän myydyn seksiorjiksi jopa Yhdysvaltoihin asti. Slovyanskin kaupungissa on lopetettu raiskausilmoitusten vastaanotto, koska nyt se kuuluu normaaliin elämänmenoon.
* * *
Tämän matkakertomuksen alussa puhuin halustani selvittää uutisten todenperäisyys. Täällä näkemäni ja kokemani perusteella voin vaan todeta länsimedian hanakaksi tuomitsemaan separatistit varmuuden vuoksi, etukäteen ilman tutkintaa.
Yleisradion Antti Kuronen lausahti 12 henkeä vaatineesta bussiin kohdistuneesta hyökkäyksestä: "Todennäköisesti separatistien tekemä".
Onko tässä uskominen paikallisiin, sodan kauheuksista kärsiviin ihmisiin vai länsimaisiin toimittajiin? Sitä sopii pohtia.
Kommentti: Lisää artikkeleita Ukrainan kriisistä: