Länsimaiden poliittisten johtajien kuuntelu äskettäisessä Münchenin turvallisuuskonferenssissa oli sekä naurettavaa että vastenmielistä. Siellä Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian korkea-arvoiset diplomaatit John Kerry ja Philip Hammond tekivät kannanottoja kansainvälisen lain ja rauhan puolesta, ja NATO:n Jens Stoltenberg sekä kenraali Philip Breedlove vakuuttelivat ettei kylmää sotaa ole.
EU:n ulkoasioiden edustaja Federica Morgherini lausui myös älyvapaasti ettei maailma käy kylmää sotaa Venäjää kohtaan, kuten väitti myös Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier.
Minä nämä ihmiset oikein meitä pitävät? Jos he ovat näin tyhmiä kieltääkseen tosiasiat, olkoon se heidän asiansa. Mutta kyllähän muun maailman luulisi näkevän asiat kuin ne ovat: maailmasta on tullut paikka, jossa Yhdysvallat ja sen eri liittolaiset käyttäytyvät täysin hallitsemattomasti, pilkaten kansainvälisiä lakeja käymällä sotaa suorasti ja epäsuorasti jokaista heidän tielleen asettuvaa vastaan.
Juuri tästä samaisesta skenaariosta Venäjän presidentti Vladimir Putin varoitti jo vuonna 2007 Münchenin turvallisuuskonferenssissa. Putin sanoi tilanteen päättyvän huonosti johtuen laittomasta, valtioiden tukemasta terrorismista, jota länsimaiden johtajat ovat oikeuttaneet ja yllyttäneet, samanaikaisesti esiintyen tekopyhästi kuin mitkäkin pyhimykset.
On kuvottavaa joutua kuuntelemaan lännen sodanlietsojien ja heidän puolustajien luennointia. Venäjän pääministeri Dmitri Medvedev ja ulkoministeri Sergei Lavrov olivat kenties ainoat järjissään olevat kommentoijat tämän vuoden turvallisuuskonferenssissa. Molemmat toistivat NATO:n sodanlietsonnan uhkaa maailmanrauhalle - ja molemmat joutuivat länsimaalaisten kollegoidensa pilkkaamaksi totuuden kertomisen vuoksi.
Mennään Syyrian tilanteen asiaan. Valtamedian viimeiset viisi vuotta kierrättämä uutinen demokratialiikkeestä tarkoittaa todellisuudessa tätä: kyseessä peitetty aggressiivinen sodankäynnin muoto itsenäistä valtiota kohtaan, pyrkimyksenä vallanvaihto. NATO:n päättäjät ja alueelliset asiakashallinnot ovat aseistaneet sijaissodankäynnin joukkoja, jotka muodostuvat lukemattomista eri palkkasotureiden terroristiryhmistä.
Tämä on Yhdysvalloille ja sen NATO-kumppaneille täysin normaali toimintatapa silloin, kun perinteinen ja suora sotilaallinen hyökkäys ei ole poliittisesti kannattavaa.
NATO:n jäsen Turkki on ryhtynyt avoimesti pommittamaan Syyrian aluetta. Puolustusliitto väittää turvaavansa globaalia turvallisuutta, mutta miten Turkin toimet sopivat tämän kanssa yhteen?
Turkki on pommittanut Syyriassa mm. pohjoisessa sijaitsevia kurdijoukkoja.
On uskomattoman ironista ja ällistyttävää, kuinka Turkin loukatessa Syyrian itsenäisiä rajoja saarnasivat NATO:n johtajat Münchenissa "turvallisuudesta".
Ja on oksettavaa kuinka Yhdysvallat ja Britannia läksyttävät Venäjää Syyrian laillisen sotilaallisen väliintulon vuoksi, jonka tarkoituksena on NATO:n tukemien terroristien vallankumoustoiminnan estäminen. Tuplasti oksettavaa, kun ottaa huomioon Saudi-Arabian Jemenin pommituskampanjan aktiivisen tukemisen Washingtonin ja Lontoon toimesta kuluneena vuotena. Tänä aikana on jokaiseen mahdolliseen siviilikohteeseen (kuten sairaaloihin, kouluihin, koteihin ja toreihin) kohdistunut kaameita iskuja lukuisine kuolonuhreineen.
NATO-jäsen Turkki sekä Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kumppanimaa Saudi-Arabia uhkaavat lähettää maajoukkoja Syyriaan. Tämän mahdollisen hyökkäyksen -joka on itsessään agressiivinen teko- tarkoitus on estää länsimaiden tukeman ja vallanvaihtoon tähtäävän sodan tyrehtyminen, jota kohti Venäjän viisi kuukautta kestänyt kampanja on hienosti kulkenut.
Länsimainen media -täysin aivopesuun perustuva systeemi- jatkaa tietenkin valheiden kertomista ja totuuden hämärtämistä, hajottaen suuremman kokonaiskuvan pelkäksi yksittäisten hämärien tapahtumien muodostamaksi epäselväksi sirpaleeksi. Kuten Yhdysvaltojen puolustusministeriön tiedottaja eversti Steve Warren väitti viime viikolla Venäjän sotakoneiden pommittaneen kahta sairaalaa Syyrian kaupungissa Aleppossa. Venäjä vastasi väitteisiin kertomalla ettei sillä ole sotakoneita kaupungissa, ja että kyseessä oli todellisuudessa kaksi Yhdysvaltojen ilma-alusta, jotka olivat pommitusten takana.
Ei jäädä tähän kiinni: väitteen ja vastaväitteen loputtomaan vuorotteluun.
Tämä johtaa vain heidän omien tarkoitusperien saneleman narratiivin korostamiseen ja esiintuomiseen.
Fakta on että Syyria on lähes tuhottu Yhdysvaltojen johtaman salaisen sodan takia, jota suunniteltiin kauan ennen kuin ensimmäiset viralliset väkivaltaiset yhteenotot alkoivat maaliskuussa 2011. Sota toteutettiin tukemalla erilaisia terroristien muodostamia sijaissodankäynnin joukkoja, joita Venäjän ilmavoimat tällä hetkellä pommittaa yhteistyössä Syyrian armeijan, sekä Iranin ja Hizbollahin maajoukkojen kanssa.
Minkään tästä ei pitäisi tulla yllätyksenä. Yhdysvallat ja Iso-Britannia tuhosivat Irakin ja Afganistanin aiheuttaen yli miljoona kuolonuhria. Yhdysvallat ja sen NATO-kumppanit tuhosivat Libyan.
Yhdysvallat ja sen Eurooppalaiset kumppanit yrittivät tuhota Ukrainan vallanvaihtoon tähtäävällä operaatiolla, joka johti uusnatsien avustamaan vallankaappaukseen helmikuussa 2014. Tämä johti Kiovan sotaan itä-ukrainalaisia vastaan vain siksi, koska he eivät suostuneet tunnustamaan länsimaiden orkestroimaa junttaa.
Historiallinen tosiasia on, että NATO luotiin 1949 lietsomaan sotaa Neuvostoliiton välille, joka oli todellinen toisen maailmansodan voittaja taistelussa Euroopan fasismia vastaan. Natsi-Saksan ja Euroopan fasismin takana olleet voimat olivat amerikkalaisia ja brittejä, tarkoituksena pitää maailma turvallisena kapitalismille. NATO jatkoi, mihin natsi-Saksa jäi.
Miksi NATO on edelleen olemassa 25 vuotta kylmän sodan loppumisen jälkeen? Miksi se hellittämättömästi militarisoi Eurooppaa ja levittää hysteerisiä sotaalietsovia väitteitä Venäjästä?
NATO:n salaisesta sodasta Syyriassa on nyt tullut avoin sota Turkin hoitaessa pommittamisen. Kyllä vain, Washington saattaa kehoittaa Ankaraa lieventämään agressiivisuutta vain siksi, että siitä on tullut viestinnällinen PR-katastrofi. Mutta ei kannata antaa tämän harhauttaa. Turkki ja Saudi-Arabia toimivat saman agression pohjalta, kuin Washington ja sen brittiläiset sekä ranskalaiset rikoskumppanit viimeisen viiden vuoden aikana.
Sanotaan tämä nyt suoraan. NATO on sotaalietsova koneisto, joka ajaa länsimaista hegemoniaa maailmalla. Sillä ei ole mitään tekemistä turvallisuuden kanssa, ellei puhuta Yhdysvaltojen johtaman markkinatalouden etupiirin turvaamisesta. Se janoaa yksinapaista, dominointiin pohjautuvaa maailmaa, jossa kaikki valtiot heittäytyvät nöyränä maahan isäntiensä edessä. NATO ei ole muuta kuin länsimaalaisten vallankäyttäjien virallinen klubi, jolla luodaan laillisuuden ja moraalisuuden julkisivu.
Venäjä on NATO:n pääasiallinen kohde sen laajemmassa sodassa alistaa planeetta tahtoonsa. Amerikkalaiset päättäjät sanoivat tämän 1990-luvulla, kun he vilpittömästi vaativat ettei Yhdysvaltojen ja sen Euroopan vasallien tulisi sietää mitään vastavoimaa Wall Street-pohjaiselle kapitalistiselle valta-asemalle, jota Wall Streetissä ja Euroopassa sijaitseva taloudellinen oligarkia johtaa.
NATO:n sota Venäjää vastaan (joka ei vielä ole täysin avoin ja täydessä mitassaan) tarkoittaa todellisuudessa tätä: NATO on sodassa koko muuta maailmaa vastaan.
Kaikki, mukaanlukien tavalliset amerikkalaiset ja eurooppalaiset, ovat sen tulilinjalla.
Kommentti: Kansainvälisen politiikan kommentaattori Finian Cunningham latoo varsin suoraa puhetta Yhdysvaltojen roolista maailmassa. Kun katsotaan historiallisia tapahtumia toisen maailmansodan jälkeen, ei ole epäilystäkään että anglo-amerikkalainen maailma on toiminut suurimpana etupiirinsä laajentajana ympäri maailmaa: valtiot jotka eivät ole suostuneet yhteistyöhön, ovat joko kaatuneet laittomaan vallankaappaukseen, kohdanneet taloudellista painostusta tai joutuneet sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi tekaistuin perustein. Kaikki hyökkääviä toimia.
Etupiirin laajentaminen näkyy Yhdysvaltojen viimeaikaisissa toimissa nelinkertaistaa sotilasbudjetti Venäjän rajoilla. Tämä näyttää vahvasti sekä provosoinnilta että sotaan valmistautumiselta. Kansainvälisen rikosoikeuden lakimies Cristopher Black kirjoittaa artikkelissaan: Lue myös artikkelit: