PutinTroops
© APVenäjän presidentti Vladimir Putin
Karl Richter väittää, että Ukrainaa uhkaa välitön loppu, joka johtuu Venäjän ylivallasta meneillään olevassa konfliktissa, länsimaiden heikosta sotilaallisesta ja taloudellisesta tuesta sekä Ukrainan omasta kansallismielisyydestä. Hän viittaa useiden länsimaisten sotilasasiantuntijoiden ennusteisiin ja ennustaa, että länsimaiden hallitusten on pian perusteltava Ukrainan-politiikkansa täydellinen epäonnistuminen.

Ukrainan kannattajien kasvoilla alkaa olla nähtävissä hikipisarioita. Itse asiassa asiat alkavat nyt olla mielenkiintoisia. Lähikuukausina länsimaisen politiikan keskeinen valhe puhkeaa, sillä Ukraina on tulossa tiensä päähän. Enää ei Kiovan arkkuun upotettavat miljardit dollarit, saatika kasa länsimaisia taistelupanssarivaunuja (jos ne edes saapuvat) tule muuttamaan tapahtumia paljonkaan. Venäjä istuu tukevasti ratin takana ja sillä on käytössään kaikki eskalaatiokeinot, kun taas länsi on taloudellisesti, sotilaallisesti ja ennen kaikkea moraalisesti viimeisten oljenkorsiensa varassa.

Ainakin neljä alansa tuntevaa länsimaista sotilasasiantuntijaa ovat viime viikkoina olleet erimielisiä valtavirran raportoinnin kanssa ja ennustavat nyt ratkaisevia viikkoja Ukrainan selviytymiselle. Heidän joukossaan on itävaltalainen eversti Markus Reisner, joka on vakaumuksellinen Ukrainan tukija. Eräässä viimeisimmistä analyyseistään Reisner viittaa Venäjän huomattaviin voimavaroihin ja joutuu myöntämään: "Ukraina voi voittaa useita eriä, mutta tyrmäystä ei ole vielä tapahtunut". Hänen mukaansa venäläisten puolella on edelleen käytössään vähintään kymmenen miljoonan tykistön kranaatin varastot, ja he tuottavat vuosittain 3,4 miljoonaa uutta kranaattia. "Joten heillä on mahdollisuus käydä tätä sotaa vielä pidempään", kun taas Kiovalle [jatkaminen] tekee nyt tiukkaa.

Erich Vad, entinen prikaatikenraali ja Saksan liittokanslerin Angela Merkelin entinen sotilaspoliittinen neuvonantaja, on vielä selkeämpi. Hän näkee Venäjän "selvästi etenevän" ja on samaa mieltä Yhdysvaltain esikuntapäällikön(!) Mark Milleyn kanssa siitä, että "Ukrainan sotilaallinen voitto ei ole nähtävissä". Vad kertoo olevansa yllättynyt laajasta "tiedotusvälineiden synkronoinnista, jollaista en ole koskaan kokenut Saksan liittotasavallan aikana. Se on puhdasta mielipiteenmuokkausta." Tässä voisi toki ihmetellä, että missä arvoisa ex-kenraali on oikein elänyt viime vuosikymmenet.

Ryhmän neljäs jäsen on Pentagonin entinen neuvonantaja ja entinen yhdysvaltalainen eversti Douglas Macgregor. Useissa viimeaikaisissa haastatteluissa (muun muassa riippumattoman yhdysvaltalaisen Redacted-kanavan haastatteluissa) Macgregor ei käsittele ainoastaan ukrainalaisten suunnattomia tappioita - joissakin tapauksissa jopa 70 prosenttia pataljoonan alkuperäisestä vahvuudesta - vaan myös Ukrainan kotimaan tiedustelupalvelun SBU:n hillittömiä sortotoimia omaa väestöään kohtaan; varma merkki siitä, että loppu on lähellä. Jos Kiovan johto ei suostu pian neuvotteluihin, Ukrainasta ei jää jäljelle kuin Dnepr-joen länsipuolella sijaitseva tynkävaltio, Macgregor sanoo. Hän ei sulje pois vallankaappauksen mahdollisuutta Kiovan junttaa vastaan, ottaen huomioon hirvittävät tappiot rintamalla - jos näin ei käy, Moskova joutuisi itse viimeistelemään "työn" ja vaihtamaan Zelenskyin hallinnon. Ukrainan uusi hallitus olisi luultavasti tarpeeksi järkevä aloittaakseen rauhanneuvottelut. Tässä parhaassa skenaariossa Venäjä olisi näin ollen saavuttanut myös sodanaikaisen tavoitteensa Ukrainan "denatsifikaatiosta".

Jopa saksalaisen valtavirtalehti Die Welt joutui hiljattain (31. tammikuuta) myöntämään, että lähitulevaisuudessa Venäjä selviytyy konfliktista voittajana paitsi sotilaallisesti myös poliittisesti: samalla kun Ukraina ei saavuta mitään tavoitteistaan, ei ainakaan Krimin takaisinvaltausta, Venäjä tulee vaatimaan väistämättömän neuvotteluratkaisun yhteydessä että Ukrainan Nato-jäsenyys "suljetaan pois vaihtoehdoista" - Moskovahan ei vaatinut mitään muuta ennen sodan alkamista lähes vuosi sitten. Sekä: "tuloksena tulee olemaan Ukrainan amputointi".

Voimme odottaa innolla, kuinka länsimaiden hallitukset alkavat pian selittelemään kansalaisilleen Ukrainan politiikkansa täydellistä epäonnistumista. Ukraina ei ole voittanut eikä Venäjä ole "tuhoutunut", minkä Saksan ulkoministeri Annalena Baerbock on virheellisesti väittänyt olevan Saksan hallituksen poliittinen tavoite. Samalla kun Ukrainan loppu häämöttää, länsimaiden hallinnot eivät ole ainoastaan upottaneet valtavia rahasummia Kiovaan, vaan myös myrkyttäneet pysyvästi suhteet Venäjään, tuhonneet oman energiahuoltonsa ja riisuneet onnistuneesti aseista omat asevoimansa. Tämä on todella ennennäkemätön saavutus, jota voi kuvailla vain avoimeksi maanpetokseksi. Se tulee eurooppalaisille kalliiksi. "Normaaleina" aikoina vastuulliset joutuisivat oikeuden eteen. Näin tuskin tulee käymään. Nykyinen johto - ei vain Saksassa - on joka tapauksessa vaihdettava täysimääräisesti, jos haluamme palata edes puoliksi järkeviin keskusteluväleihin Venäjän kanssa.

Tuntemamme Ukrainan päivät ovat nyt luetut. Pikemmin ennemmin kuin myöhemmin se todennäköisesti muuttuu huomattavasti pienentyneenä tynkävaltiona merkityksettömäksi. Ukrainan tragedia on siinä, että se antoi lännen - ennen kaikkea Washingtonin - käyttää sitä itsetuhoisella tavalla välikappaleena sellaisten tavoitteiden saavuttamiseksi, jotka eivät ole sen omia. Sanonnasta, jonka mukaan Yhdysvaltojen hallinto taistelee "viimeiseen ukrainalaiseen asti", on tullut yleinen ilmaus.

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä on Ukrainasta tullut oman nationalisminsa uhri. Neuvostoaikana sitä työnnettiin vain hätäisesti pinnan alle, mutta pian vuoden 1991 jälkeen amerikkalaiset säätiöt lietsoivat sitä voimakkaasti, ja se oli alusta alkaen venäläisvastainen. Nykyään Ukraina on kansallisen vihan kuluttama valevaltio, joka ei ole enää nykyisessä muodossaan elinkelpoinen. Jos halutaan soveltaa historiallista perspektiiviä, mieleen tulevat yhtäläisyydet Tšekkoslovakian ja Puolan kanssa ennen toista maailmansotaa. Molemmat maat osoittautuivat kyvyttömiksi tulemaan toimeen etnisten vähemmistöjensä kanssa järkevällä tavalla kansallismielisyytensä ja länsivaltojen kiihotuksen seurauksena. Kiova niittää tällä hetkellä nationalistisen politiikan seurauksia, joita voidaan verrata Tšekkoslovakiaan vuonna 1938 ja Puolaan vuonna 1939.

Puolan osalta olisi erityisen katkeraa historian ironiaa, jos se saisi Ukrainan ratkaisun yhteydessä takaisin entiset itäiset alueensa Galitsiassa. Valmistelut tätä varten ovat olleet täydessä vauhdissa jo kuukausia - mielenkiintoista kyllä, täydessä yhteisymmärryksessä Kiovan kokaiinin huuruisen hallinnon kanssa. Tämä on todennettavissa ilman suurempia ponnisteluja. Ei voida myöskään sulkea pois sitä, että Moskova on jo antanut tälle hiljaisen hyväksynnän kulissien takana. Kremlille saattaisi sopia ajatus seurata naureskellen sivusta, kun puolalaiset ja ukrainalaiset nationalistit puskevat tulevaisuudessa päitään toisiinsa. Nimittäin vuosien 1943-44 Volhynian verilöylyjä, jolloin ukrainalaiset tappoivat jopa 300 000 puolalaista talonpoikaa saksalaisten linjojen takana, ei ole unohdettu. Siinäpä vasta saavutus lännelle ja kohta EU:lla olisi taas yksi konflikti käsissään, johon se voisi tulevaisuudessa upottaa miljardejaan.
Karl Richter on syntynyt Münchenissä vuonna 1962. Varusmiespalveluksen jälkeen hän opiskeli Münchenin Ludwig-Maximilians -yliopistossa historiaa, kansanperinnettä, sanskritia ja musiikkitiedettä. Vuosina 2014-2019 hän toimi Euroopan parlamentin jäsenen toimistopäällikkönä; vuosina 2008-2020 hän oli Münchenin kaupunginvaltuuston jäsen.