© MessageToEagle
Kesän matkailukausi lähestyy, ja miljoonat ihmiset suuntaavat Yhdysvaltojen kansallispuistoihin. Osa ei tule palaamaan takaisin.

Vuosittain, satoja ihmisiä listataan kadonneiksi kansallispuistojen alueella. Suurin osa löydetään lopulta, mutta pieni osa tapauksista pysyy ratkaisemattomina. Nämä tapaukset eivät ole selitettävissä petoeläinten hyökkäysten, rikollisten tai epäonnen avulla.

Entinen poliisi on koonnut satojen tapauksien arkiston, joka käsittelee kansallispuistoissa tapahtuneita outoja katoamisia. "Yövyin kansallispuiston laitamilla olevassa hotellissa, kun ovelle koputettiin," David Paulides kertoo.

Ovella seisoi eräs hallituksen työntekijä, joka oli etsinyt poliisikonkari Paulidesin käsiinsä, kertoakseen hemmetinmoisen tarinan siitä, kuinka ihmisiä katoaa Yhdysvaltojen kansallispuistoissa, kuten Yosemitessa ja Toiyaben metsä-alueella.

Koputusta seuranneina vuosina, Paulides kävi läpi paikallislehtien arkistoja ja pyysi viranomaisilta dokumentteja. Kokoon kertyi tapauksia siinä määrin, että ilmiöstä suunnittelemansa kirja tuplaantui kahdeksi: Missing 411 - Western U.S.ja Missing 411 - Eastern U.S.

"CANAM Missing Project" -kotisivut
"Ihmisiä katoaa luontoon jatkuvasti. Mutta puhumme nyt aivan erilaisesta ilmiöstä, hyvin epätavallisia piirteitä sisältävistä katoamisista, jotka paikantuvat tietyille alueille. Alueilla saattaa ajan myötä olla kadonnut kolme tai neljä, tai jopa 20-30 henkilöä."
Katoamisapausten yksityiskohdat ovat outoja itsessään, mutta outoja ovat olleet myös viranomaisten reaktiot Paulidesin pyytäessä nähtäväkseen tapauksiin liittyviä julkisia dokumentteja. Koska pienetkin poliisilaitokset pitävät yllä listaa alueellaan kadonneista henkilöistä, Paulides oletti isompien instituutioiden (kuten National Park Service, Yhdysvaltojen kansallispuistoja hallinnoiva virasto) luonnollisesti tekevän samoin.

Nk. "Freedom of Information Act" -lain perusteella yleisö ja media ovat oikeutettuja saamaan nähtäväkseen tiettyjä valtion isännöimiä tiedostoja. "Kun vetosimme FOIA -lakiin, vastaus oli, etteivät he pidä mitään listoja kadonneista henkilöistä."

Vastaus Paulidesin tiedusteluun oli ei "isoilla kirjaimilla". Niinpä hän alkoi koota itse listaa ja havaitsi, että on olemassa lähes 30 erillistä katoamistapauksien (jotka täyttävät hyvin rajatut tunnuspiirteet) keskittymää eri puolilla maan kansallispuistoja.

© David Paulides
Cluster map of missing persons.
(Katso tästä suurempi versio ylläolevasta kartasta)

Henkilöitä katoaa usein aivan muiden mukana olleiden nenän alta. Monissa tapauksissa joissa lapsia on kadonnut, he ovat hävinneet vanhempiensa vierestä. "Vanhempina ymärrämme, ettei ole mahdollista, että lapseni ei osaisi tietään takaisin mennessään hakemaan palloa tienmutkan takaa. Mutta näin tapahtuu alituiseen."

Tapaukset eivät käy järkeen. Kadonneet saattavat vaeltaa ylämäkeen, usein pitkin hyvin jyrkkiä rinteitä. Niinkin nuoret kuin 2 tai 3 vuoden ikäiset lapset saattavat löytyä päivän parin kuluttua useiden mailien päästä vuoristoisen alueen tuolta puolen.

"Jotkut lapset löytyvät uskomattomien etäisyyksien päästä, niin kaukaa että jokainen vanhempi ymmärtää että ei vain ole mahdollista, että lapset olisivat päässeet sinne omin voimin," Paulides kertoo.

Outoja asioita tapahtuu kadonneiden vaatetukselle, usein he riisuvat vaatteitaan samantien, jopa huonolla säällä. Vaatteet löytyvät, mutta ihmiset eivät. "Puistonvartija kertoi, kuinka eräässä tapauksessa näytti siltä, että henkilö olisi seisonut aloillaan ja haihtunut ilmaan, housujen laskostuessa siistiksi nipuksi maahan."

Katoamistapaukset ovat normaaleista poikkeavia: ruumiit saatetaan löytää paikoista joihin ei pääsisi omin voimin, tai ne löydetään aivan näkyviltä, alueilta joista aiemmin on etsitty jo lukuisia kertoja. Vainukoirat ovat usein aivan hämillään."On todella outoa, jos koulutettu vainukoira laitetaan katoamispaikalla hajun ääreen, ja se käy vain makuulleen eikä halua lähteä jäljittämään. Näin tapahtuu useasti."

Nevadan osavaltiossa ei ole isompaa katoamisrypästä, mutta useat katoamistapaukset (mukaanlukien lapsia) paikantuvat Lake Tahoen ympärille. 6-vuotias Larry Jeffrey katosi vuonna 1966 leikkiessään kahden veljensä kanssa, käynnistäen massiivisen 16 -päiväisen etsinnän, johon osallistui 1000 miestä. Entinen sheriffi Ralph Lamb muistaa sen kuin eilisen päivän.

"Kävelimme vieri vieressä, mutta emme löytäneet häntä," Lamb kertoo. "Alueella ei ole isoja petoeläimiä, joten se ei selitä katoamista. Alue oli syrjässä, eikä sinne päässyt autolla, joten myös kidnappaus on poissuljettu. Poika katosi kuin tuhka tuuleen."

Ilmiöön liittyvät muut tekijät ovat vielä oudompia, vaikkakin vaikeita lyhyesti selostaa. Esimerkiksi useat kadonneista, jotka löydetään myöhemmin elävinä, ovat liian nuoria kertoakseen mitä tapahtui, tai heillä on kehitysvamma, joka estää kommunikoinnin. Jotkut löydetyistä taas eivät muista tapahtumista mitään. (Suom. huom.: tilanteissa, joissa kadotaan koirien kanssa, sekä henkilö että koira saattavat kadota, mutta joskus koira löytyy/ palaa kotiin pitkänkin ajan kuluttua, tapahtumiin nähden ihmeen hyvässä kunnossa.)

Kirjoissaan Paulides käy läpi esitettyjä teorioita, jotka eivät kykene selittämään ilmiötä, mutta omaa tulkintaansa hän ei tuo julki. (Suom. huom.: ilmiöstä saadaan lisäinformaatiota koko ajan, eikä Paulides halua sitoutua mihinkään tiettyyn teoriaan "ennenaikaisesti". Ja ennen kaikkea, hän haluaa kunnioittaa kadonneiden perheitä ja omaisia.) Paulides kertoo, että hän ei halua pelotella ihmisiä olemaan menemättä kansallispuistoihin, mutta kokee että ihmisiä täytyy informoida ilmiöstä.