SS-joukot Suomi
Suomalaisten Waffen-SS vapaaehtoispataljoona (5. SS-Panzer-divisioona Wiking) Tampere, 1943
Historiassamme kynä on saanut korjata, mitä miekka on lyönyt rikki.

-J.K Paasikivi
Jokainen toiseen maailmansotaan osallistunut valtio on kirjoittanut historiansa kansallista yhteneväisyyttä tukevia narratiiveja korostaen, vaieten ristiriitaisista ja epämiellyttävistä asioista. Tämä on johtanut patrioottiseen, uskonnolliseen ja kvasitieteelliseen sodan mytologisointiin, joka on lietsonut hysteerista asennetta virallisia narratiiveja kyseenalaistavia kohtaan. Tänä päivänä olemme tilanteessa, jossa näiden epämiellyttävien asioiden kohtaamista on ryhdytty alitajuisesti välttämään ja pitämään epäsopivana, koska niiden käsittely aiheuttaa pelkoa, ahdistusta ja epävarmuutta.
Tästä on syntynyt historiantulkinta, jossa vastapuoleen projisoidaan absoluuttinen pahuus ja sotasyyllisyys vielä vuosikymmenten jälkeen. Vastaavasti oman kansallisuuden toimet heijastuvat tällöin absoluuttisena hyvyyden taisteluna isänmaan, vapauden ja demokratian puolesta. Tälläisessä mustavalkoisessa kuvassa ei ole sijaa itsekriittisyydelle, myötätunnolle/anteeksiannolle tai avoimuudelle uusia ideoita kohtaan.

Meidät on kasvatettu (ehdollistettu) tähän "isänmaalliseen" (eli kyseenalaistamattomaan) ajatteluun niin voimakkaasti, että pienikin vihjaus sodan ajan päättäjiemme osavastuusta sotien syntyyn tuntuu monista kerettiläisyydeltä, herättäen voimakasta emotionaalista vastustusta sekä kognitiivista dissonanssia.

Valikoivan muistin teoriat ja erillissotateesi

Historioitsija Heikki Ylikangas kirjoittaa Mitä on historia - ja millaista sen tutkiminen teoksessaan historiankirjoittamisen uudistumista ja päivittymistä haittaavista tekijöistä, kuten erityisesti tutkimuksen rajautuminen poliittisten päättäjien käsiin. Ylikangas kertoo tästä talvisodan historiankuvan yhteydessä:
Aikalaispäättäjien viitoitus rajaa tänäkin päivänä kuvan talvisodan poliittisesta taustasta, koska sen teeman liepeillä on liikkunut ulkomaisia tutkijoita vähän, jos lainkaan. Viisari tutkimuksen edistymistä mittaavassa ajan kellossa on juuttunut paikalleen. Se on juuttunut sille kohtaa, jossa Tanner, Ryti ja Mannerheim käyttivät asiasta sanansa. [...] Historiantutkimuksen näkökulmasta Rytin, Tannerin ja Mannerheimin kaltaiset alan harrastelijat ja oikeustutkimuksen näkökulmasta vahvasti jäävit henkilöt pääsivät rakentelemaan talvisodan poliittisesta taustasta historiakuvan, joka edelleen on liki sellaisenaan voimassa.
Tämä on hyvin yleinen ongelma historiankirjoituksessa. Mitä läheisempi suhde historiankuvan rakentajilla on aiheeseen, sen kriittisemmin heidän sanomisiin tulisi suhtautua. Tyyppiesimerkkinä toimii Cicero ja hänen kirjoitustensa suuri vaikutus Julius Caesarista muodostuneeseen henkilökuvaan: Monet historioitsijat ovat jättäneet huomioimatta, että kyseessä olivat keskinäiset poliittiset kilpailijat, mikä tekee Cicerosta erittäin kyseenalaisen lähteen, mikäli pyrkimyksenä on rakentaa objektiivinen henkilökuva Caesarista. Vastaavasti saisivatko tulevaisuuden yhteiskunnat Venäjän presidentti Vladimir Putinista kokonaisvaltaisen ja totuudenmukaisen kuvauksen käyttämällä lähteinä ainoastaan yhdysvaltalaisia poliitikkoja ja valtamediaa, tai Venäjän viidennen kolonnan oppositiovaikuttajia?

Tämä mielessä pitäen, tutkikaamme hieman erästä toiseen maailmansotaan liittyvää yleisesti hyväksyttyä historiallista narratiivia: Erillissotateesiä. Suomi ja Saksa taistelivat yhdessä Neuvostoliittoa vastaan. Suomessa tätä sotaa kutsutaan jatkosodaksi. Kyseessä oli yksi operaatio Barbarossasta alkaneista itärintaman hyökkäysvaiheista, jonka aikana ratkaistiin toisen maailmasodan kohtalo akselivaltojen ja liittoutuneiden välillä.

Barbarossa oli historian suurin koskaan käyty taistelujen sarja. Natsit hyökkäsivät n. 4 miljoonan vahvuudella kohti Neuvostoliittoa. Hyökkäysrintama ulottui Suomesta aina Romaniaan asti. Venäjällä tämä sota muistetaan suurena isänmaallisena sotana. Kestämällä Leningradin valtausyritykset (johon Suomikin osallistui välillisesti operaatio Brasil'in kautta) ja suurten uhrauksien (toisessa maailmansodassa kuoli arviolta 27 miljoonaa venäläistä) kautta Neuvostoliitto onnistui lopulta musertamaan natsi-Saksan. Saksan tappio oli selvää Stalingradin taistelun jälkeen helmikuussa 1943. Kaksi vuotta myöhemmin Saksa antautui lopullisesti liittoutuneille. Samaan aikaan Saksan liittolaiset ryhtyivät kirjoittamaan historiaansa uudestaan.

Suomen hallituksen erillissotateesillä haettiin etäisyyttä Saksaan, varsinkin kun sen katastrofinen tappio itärintamalla alkoi näyttää yhä selvemmältä. Erillissotateesillä pyrittiin todistamaan, että Saksan ja Suomen sodat Neuvostoliittoa vastaan olivat ikään kuin erillisiä ja toisistaan riippumattomia tapahtumia toisen maailmansodan sisällä. Vaikka nämä käsitykset on tänä päivänä akateemisten tutkijoiden ja asiantuntijoiden enemmistön piirissä enemmän tai vähemmän hylätty, niin poliittinen retoriikka ja yleinen mielipide tukeutuu niihin yhä vahvasti, tänä päivänä voimakkaammin kuin koskaan. Professori Markku Jokisipilä kirjoittaa toimittamassaan Sodan totuudet -kirjassaan:
Viimeisen 15 vuoden ajan jatkuvasti voimistunut pyrkimys nähdä ja esittää Suomen sotavuosien toiminta 100-prosenttisen oikeana ja korkeamoraalisena on tuottanut ajanjaksosta epärealistisen ja positiivisuudessaan lähes monoliittisen kuvan. Siitä ei enää tunnisteta edes kansainväliseen politiikkaan niin keskeisesti kuuluvaa harmaata aluetta lainkaan, synkistä puolista puhumattakaan. Kuten professori Henrik Meinander on todennut, "on melkein kuin Neuvostoliiton hajoaminen olisi vapauttanut Suomen kansan pohtimasta sotavuosia itsekriittisesti."
Itsekritiikin puute näkyy selvästi gallup-tuloksissa: Esimerkiksi MTV-uutisten tekemän jatkosotakyselyn mukaan 61% suomalaisista katsoi Suomen käyneen erillissotaa ja vain 16% piti Suomea natsi-Saksan liittolaisena. Suomalaisten keskuudessa vallitsee siis murskaava yhdenmielisyys siitä, että Suomi ei ollut Saksan liittolainen, vaan erillissotaa käyvä valtio. Miksi näin on, vaikka faktat ovat kaikkien nähtävillä? MTV:n haastattelemat tutkijat kertovat:
Niin sanotun erillissotateesin suosio suomalaisten keskuudessa juontaa historiantutkija Jenni Kirveen mukaan historian opetuksesta.

- Siinä on puhuttu erillissodasta, ja tämä on iskostunut hyvin suomalaisten päähän.

Sodan jälkeen puolestaan seurasi häpeä, kun Hitlerin Saksan todellisuus valkeni suurelle yleisölle.

- Tuntuu vastenmieliseltä ajatella, että suomalaiset olisivat olleet natsi-Saksan liittolaisia. Toisen maailmansodan jälkeen Saksan tappio ja kolmannen valtakunnan julmuudet, mitä sitten paljastui, romahduttivat Saksan maineen, Seppo Hentilä tulkitsee.
Venäläinen historioitsija V.V Pohlebkin toteaakin Suomi vihollisena ja ystävänä -kirjassaan:
Ei pidä unohtaa, että ulkopoliittiset perinteet esittävät tärkeätä osaa kansojen välisen kanssakäymisen muovautumisessa. Niitä eivät noudata yksinomaan viralliset hallituspiirit, vaan niihin tunnustautuu aktiivisesti koko kansa, toisinaan jopa hallitusta johdonmukaisemmin. Historia tuntee useita esimerkkejä siitä, miten ulkopoliittiset perinteet ovat jääneet pysyviksi kansan keskuuteen, jopa hallitustasolla tapahtuneen kurssinmuutoksen jälkeen. Kansan keskuudessa käänne toisenlaisia perinteitä kohti tapahtuu huomattavasti vaikeammin ja verkkaisemmin ja vaatii toisinaan hyvinkin pitkän ajan. Näin siksi, että perinteet kuuluvat siihen käsitekokonaisuuteen, jonka ihminen omaksuu varhaisessa lapsuudessaan, miltei kehdossa ja jota myöhemmin vahvistavat hänen saamansa kasvatus, koulutus ja elämänura.
Erillissotateesi turvautuu pohjimmiltaan siihen saivarteluun, ettei Suomi de jure ollut liittoutunut natsi-Saksan kanssa. Se on ollut kansallinen selviytymiskeinon muoto historian väärälle puolelle joutumisen vuoksi. Se on luonut merkityksiä sodan järjettömyyteen, korostaen Suomen valintojen vaihtoehdottomuutta, "puun ja kuoren" väliin joutumista. On totta, että Suomi oli (ja on edelleen) geopoliittisesti hyvin hankalassa asemassa. Suomen maantieteellinen sijainti vaikeutti puolueettomuuslinjan tavoittelua sen Venäjään nähden erittäin suuren strateginen merkityksen vuoksi. Tästä huolimatta Suomen johto teki valintoja, jotka näin jälkikäteen tarkasteltuna heikensivät varmuudella aitoa puolueettomuuspolitiikan tavoittelua. Tähän oli myös ideologisia syitä; Suomen äärioikeisto resonoi vahvasti natsi-Saksan kanssa.

On päivänselvää että Saksa hyökkäsi Suomesta käsin, toimittaen asemateriaalia ja ruoka-apua, ollen de facto liittolainen. Suomi ei ole sinänsä poikkeus muihin akselivaltojen joukkoon kuuluneista maista; jokainen Saksan liittolainen on pyrkinyt omalla tavallaan ottamaan etäisyyttä kolmannen valtakunnan julmuuksiin sodanjälkeisessä historiankirjoituksessa.

Nuoremman sukupolven tutkijat ovat tuoneet esille paljon uutta tietoa Suomen ja Saksan välisistä suhteista. Tutkija Oula Silvennoinen perusteli presidentti Tarja Halosen järjestämässä Presidenttifoorumissa erillissotateesin hylkäämistä muun muassa siksi, että Suomen ja Saksan turvallisuusviranomaiset tekivät voimakasta ideologista yhteistyötä, joka oli paljon laajempaa, kuin on aikaisemmin luultu:
Einsatzkommando Finnlandin tärkeimmäksi tehtäväksi oli kaavailtu ideologisen puhdistuksen toteuttamista valloitetussa Murmanskissa, ja toiminnan suuntaviivoista oli sovittu valtiollisen poliisin kanssa. Koska eteneminen rintaman pohjoisimmassa osassa jäi vähäiseksi, Einsatzkommando Finnlandin päätehtäväksi muodostui ideologisten ja rodullisten vihollisten seulominen esiin sotavankien joukosta. Valtiollinen poliisi oli yhdessä Saksan turvallisuuspoliisin kanssa valmistautunut myös Leningradin valtaukseen. Yhteinen turvallisuuspoliisioperaatio kaupungissa olisi merkinnyt aktiivisten kommunistien, neuvostovirkailijoiden, lukeneiston jäsenten ja juutalaisten etsimistä ja tuhoamista.

Päämajan alainen valvontaosasto oli synkeän näytelmän toinen suomalainen pääosan esittäjä. Sen hallinnoimalle sotavankileiri 3:lle Ruokolahdella koottiin aktiivisiksi kommunisteiksi epäiltyjä sotavankeja muilta suomalaisilta sotavankileireiltä. Syksyyn 1942 mennessä valvontaosasto oli luovuttanut yhteensä 520 tällaista henkilöä Einsatzkommando Finnlandin käsiin Pohjois-Suomeen. Kaikki säilyneet lähteet viittaavat siihen, että valvontaosaston luovuttamien vankien kohtalona oli pikainen teloitus, mistä sekä valvontaosasto että sotavankihuollosta vastaava päämajan järjestelyosasto olivat tietoisia. Einsatzkommando Finnlandin toiminta painottui Sallassa sijainneelle saksalaiselle sotavankileiri Stalag 309:lle, jossa silminäkijäkuvauksista päätellen vankien teloitukset pääasiassa tapahtuivat.

Valtiollinen poliisi ja päämajan valvontaosasto eivät käyneet erillissotaa, vaan maailmankatsomuksellista tuhoamissotaa Saksan rinnalla. Yhteistyön perustana ja motivaatiopohjana oli radikaali kommunisminvastaisuus. Suomalaisten välityksellä Einsatzkommando Finnlandin käsiin päätyi myös juutalaisia sotavankeja. Saksalaiset vainosivat juutalaisia rodullisin perustein, suomalaisten toiminnan motiivina näyttää olleen antikommunismi. Valtiollisen poliisin aatemaailmassa juutalaisuus oli tarkemmin määrittelemättömässä, mutta kiistattomassa yhteydessä bolshevismiin, ja juutalaiset olivat siksi todennäköisemmin myös kommunisteja kuin muiden etnisten tai uskonnollisten ryhmien edustajat.
monkey see no evil,etc
© n/a"Suomi ei ollut liittolainen vaan kävi erillissotaa".
Suomen armeijan johto omasi aatteellisen yhteyden ja kontaktit Saksaan koulutuksen ja sisällissodan aseveljeyden kautta. Bolševismi toimi yhdistävänä ideologisena vihollisena, jolloin oli luontevaa luoda yhteistä verkostoa natsi-Saksan kanssa. Sotilasjohdon ja poliitikkojen lisäksi voimakasta Saksa-myönteisyyttä harrastivat useat kulttuurisen ja akateemisen piirin vaikuttajat, kuten esimerkiksi V.A Koskenniemi, Yrjö Kilpinen, Olavi Paavolainen, Maila Talvio, Heikki Klemetti, Rolf Nevanlinna, Emil Öhmann, Mika Waltari, Jalmari Jäntti, Wäinö Aaltonen, Eino Jutikkala, Bernhard Wuolle ja Kaarle Sanfrid Laurila. Markku Jokisipilän ja Janne Könösen teos Kolmannen valtakunnan vieraat käsittelee yksityiskohtaisesti Saksan vaikutuspiirissä olleita suomalaisia vaikuttajia. Kaikkein suurimman vaikutusvallan omannut Saksan-suhteita ajanut henkilö oli tietenkin marsalkka C.G.E Mannerheim. Jokisipila & Könönen kirjoittavat:
Kun pohditaan sitä, kuka Suomessa oli ulkopoliittisen Saksan-suuntauksen tärkein taustavoima, nousee marsalkka Mannerheim päätä pidemmäksi muita. Hän oli ulkopoliittisena vaikuttajana monin verroin muodollista asemaansa puolustusneuvoston puheenjohtajana painavampi toimija, jonka mielipiteitä kuunneltiin tarkoin armeijan ja oikeistopiirien lisäksi myös hallituksessa ja ulkoministeriössä. Hallituksen ei olisi edes 1930-luvulla ollut mahdollista toteuttaa sellaista ulkopolitiikkaa, jota Mannerheim olisi vastustanut, sotavuosista puhumattakaan. [...] 1930-luvulla Mannerheim antoi tukensa saksalaismielisyydelle esimerkiksi osallistumalla vuoden 1918 suomalais-saksalaisen aseveljeyden muistelutilaisuuksiin, käymällä säännöllisesti Saksan lähetystössä, keskustelemalla maassa vierailleiden merkittävien saksalaisten kanssa sekä pitämällä yllä omia henkilökohtaisia suhteitaan ennen kaikkea Hermann Göringiin. Mikä merkittävintä, hänen leveän selkänsä takana sotilaspiirit saivat harjoittaa omaa varsin näkyvää hallituksen linjan kanssa kilpailevaa Saksan-diplomatiaansa.
Mannerheim ei todennäköisesti ollut kuitenkaan aidosti natseja tai Hitleriä sympatisoiva, vaan enemmänkin kylmä taktikko, joka valitsi omaa etua parhaiten ajavan linjan. Tähän viittaa hänen 1939 kirjoittama yksityiskirje sisarelleen Eva Mannerheimille, jossa hän kertoo, kuinka Euroopan kansat pyritään muuttamaan kolmannen valtakunnan orjiksi, ja että "olemme valittaneet venäläisten täällä harjoittamaa sortoa ja suuttuneet siitä, mutta sehän on vain lasten leikkiä verrattuna Adolphukseen, hänen tšekansa päällikköön Himmleriin ja hänen lempeisiin apulaisiinsa. Edessämme on maailmanloppu." Tämän asian tajuaminen tapahtui liian myöhään.Vain muutamaa vuotta aiemmin hän oli kommentoinut Hitleristä, että "aina mukavaa nähdä mies, joka panee puheittensa taakse tekoja eikä hukkaa aikaansa tuloksettomiin konferensseihin".


Mannerheimin tiedetään kertoneen useita eri versioita omista motiiveistaan ja tulkinnoistaan eri henkilöille, riippuen heidän asemastaan ja tulevien tapahtumien todennäköisyydestä. Vaikuttaa siltä, että hän pelasi "monen laudan shakkia", haluten pitää mahdollisimman monta vaihtoehtoa auki, peliteorian strategiaa soveltaen. Yksi Mannerheimin motiiveista voidaan selkeästi nostaa esille; halu taistella "valkoisen Venäjän", eli vanhan keisarikunnan puolesta. Lukemalla hänen puheitaan ei jää epäselväksi, kuinka voimakkaasti hän vihasi ja halveksi bolševismia. 4.4.1920 suojeluskuntalaisten Tampereen ja Raudun vapauttamisjuhlissa pitämässään puheessaan Mannerheim kuvailee Suomen sisällissotaa varsin mustavalkoisin sävyin absoluuttiseksi hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi:
Suojeluskuntalaiset! Vanhat meediläiset sadut kertovat taistelusta valkeuden jumalan Ormuzdin ja pimeyden jumalan Ahrimanin välillä. Kun Ormuzd anoo päivänpaistetta ja sadetta, niin tuo Ahriman pimeyttä ja hallaa, sekä erämaan tuulia. Kun Ormuzd koettaa suojella ihmistä ja johtaa häntä totuuden ja puhtauden tielle, niin piilee Ahriman saadakseen tilaisuuden vietellä ihmisen irstauden ja valheen tielle. Tämä taistelu valon ja pimeyden välillä on yhtä vanha kuin ihmiskunta.

Kun te verisillä uhreilla kaksi vuotta sitten saavutitte Tampereen voiton, niin se ei ainoastaan ollut loistava voitto, vaan myös ratkaisu kahden taistelevan maailman katsomuksen välillä. Silloin kun Te taistelitte uskonnon, isänmaan ja kodin puolesta, oli uskonto ennen kuulumattoman pilkan ja häväistyksen esineenä Teidän vastustajinne puolella, jotka eivät tunnusta isänmaata, eivätkä edes kotia. Kun Te koetatte koota kaikki kansalaiset yhteiseen työhön rakastetun isänmaan hyväksi, niin toiselta puolelta lietsotaan vihaa eri kansanryhmien välille. Kun Te pidätte työtä siunauksena, niin katsovat Teidän vastustajanne sen rikokseksi. Nämä kaksi maailmankatsantoa eivät voi yhtyä, niitten välille ei voi rakentaa siltaa.
Adolf Hitler oli nimennyt bolševismin ideologiseksi vihollisekseen jo 1924 Mein Kampf-teoksessaan, joten he selvästi jakoivat yhteisen vihollisen. Bolsevistinen nuori Venäjä oli ilman muuta kauhutarina itsessään, ja itsenäisen Suomen synty tämän kaaoksen keskellä oli mahdollista ainoastaan Saksan keisarikunnan avulla. Mutta oliko Mannerheim sokaistunut tämän ideologisen taistelun vuoksi liittoutuessaan myöhemmin natsi-Saksan kanssa?

Oli asia miten hyvänsä, niin aika on kohdellut Mannerheimin julkikuvaa poikkeuksellisen (ja ehkä jopa epäilyttävän) hyvin; hänestä on tehty suomalaisessa historiankirjoituksessa myyttinen, yli-inhimillinen hahmo, minkä vuoksi Mannerheimin toimien ja motiivien tarkastelua kriittisestä näkökulmasta pidetään tänäkin päivänä paheksuttavana ja ei-suotavana.

Talvisotaa edeltäneet vuodet olivat nationalismin aikakautta, jossa vasemmisto oli poliittisesti marginalisoitu, oikeiston hallitessa Suomen poliittista kenttää. Mukaan mahtui paljon radikaalia ajattelua, niin armeijan ja politiikan hierarkiassa kuin kansallisissa liikkeissä. Äänekkäällä natsi-Saksaa myötäilleellä ja vastakkainasettelua tavoitelleella eliitillä oli selvästi vaikutusta Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisiin suhteisiin: Neuvostoliitto näki Suomen olevan Saksan, Japanin ja Puolan jälkeen aggressiivisin valtio. Sotilasedustajien vierailut ja tiiviit suhteet Saksaan läpi 1930-luvun eivät varmasti parantaneet tätä kuvaa.

On historiallinen tosiasia, että Suomi avasi porttinsa kolmannelle valtakunnalle. Tämä totuus on kivettynyt kansakuntamme henkisen ilmapiirin ei-kenenkään-maaksi, jonka omistajuutta ei kukaan tunnusta, ja minkä olemassaolo toivotaan katoavan vaikenemisen kautta. Tämänkaltainen menneisyyden käsittelemättömyys rajoittaa kansakunnan kykyä ennakoida tulevaa.


Vaikeneminen on johtanut esimerkiksi suomalaisten SS-vapaaehtoisliikkeen epäpolitisoitumiseen, jossa sen aatteelliset yhteydet on pyritty erottamaan saksalaisista asetovereista. Vuonna 1983 Helsingin Hietaniemen hautausmaalle asetettiin muistomerkki Waffen-SS joukoissa kaatuneiden suomalaisten vapaaehtoisten muistoksi. Todennäköisesti missään muussa Euroopan valtiossa ei olisi ollut mahdollista asettaa julkista muistomerkkiä natsien pahamaineisen eliittisotajoukon taistelijoiden kunniaksi, jotka olivat vastuussa lukemattomista sodanaikaisista julmuuksista. Silvennoinen valottaa Luvattu maa -kirjassa Waffen-SS joukkojen toimintaperiaatteita:
Waffen-SS oli yksinkertaisesti SS:n sotilaallinen siipi, ja sen jäsenten edellytettiin aivan samalla tavalla olevan valveutuneita ja luotettavia kansallissosialisteja. Ulkomainen värväys, johon SS ryhtyi vuodesta 1940 alkaen, ei periaatteessa muuttanut ajatusta. Ulkomaisten vapaaehtoisten oli määrä kouliutua samalla tavalla kansallissosialistiselle Saksalle myötämielisiksi ja lojaaleiksi "germaanisen aatteen" ajajiksi kotimaissaan. Waffen-SS:ää ja sen ulkomaisia vapaaehtoisia ei eristetty kansallissosialistisen hallinnon poliittisen terrorin koneistosta. Päinvastoin. Koska Waffen-SS:n edellytettiin olevan poliittisesti tietoinen ja valveutunut joukko, oli normaalikäytäntönä kierrättää sen jäseniä, esimerkiksi toipilaita, myös keskitysleirijärjestelmän tehtävissä. Mitään periaatteellista eroa Waffen-SS:n ja muun SS:n välillä ei ollut. Waffen-SS:n jäsenten oli määrä olla poliittisia sotilaita.
Waffen-SS muistomerkki
Helsingin Hietaniemen hautausmaalle vuonna 1983 asetettu muistomerkki natsien Waffen-SS joukoissa kaatuneille suomalaisille.
Erillissotateesin hylkääminen poliittisen ja yhteiskunnallisen keskustelun jokaisella tasolla voisi tehdä hyvää suomalaisten henkiselle hyvinvoinnille. Se rohkaisisi meitä katsomaan menneisyyttämme rehellisemmin ja ymmärtämään, että myös oma johtomme teki virhepäätöksiä, joilla oli vaikutuksia sodan kulkuun. Tämä ei tarkoita, että pitäisi hyväksyä Neuvostoliitossa tapahtuneet vääryydet, vaan että pääsisimme kansakuntana irti sukupolvelta toiselle siirtyvistä sotatraumoista, jotka yhä tänäkin päivänä vaikuttavat meidän kykyymme tehdä mahdollisimman objektiivisia tulkintoja niin menneisyydestä kuin tulevaisuudesta.

Suur-Suomi-aate ja äärioikeisto


Suur-Suomi-aate oli ideologia, jonka mukaan tietyt Suomen itäisen rajan ulkopuoliset alueet kuuluivat historiallisin, kielellisin ja etnisin perustein Suomelle. Heimoaatetta kannattaneet näkivät usein Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan kuuluvan Suomelle. Toisinaan myös Viro, Inkeri ja Ruija. Kaikkein kunnianhimoisimmissa (joskin harvinaisemmissa) haaveissa Suur-Suomen rajat ulottuivat Ural-vuorille saakka. Suur-Suomi-aate pohjautui 1800-luvun lopun suosittuun kansallisromanttiseen taidesuuntaukseen karelianismiin. Karjalaa ihannoitiin kalevalan innoittamana ja nostettiin jalustalle kulttuuripiireissä taiteilijoiden, kirjailijoiden ja säveltäjien toimesta. Harvat kuitenkaan olivat itse käyneet Itä-Karjalassa, ja ne muutamat jotka kävivät, huomasivat että vastassa oli usein varsin venäläistynyt väestö, jonka kulttuuri tuntui vieraalta ja puheesta ei saanut selvää. Saman huomasivat ns. heimosodissa 1918-22 sotineet suomalaiset valkoiset jääkärit ja muut vapaaehtoiset, jotka sisällissodan jälkeen pyrkivät vapauttamaan Itä-Karjalan bolševismin otteesta ja saamaan alueet Suomen vaikutuspiiriin.

Vuoden 1918 sisällissodassa C.G.E Mannerheimin Miekkavalapuhe valoi saksalaisten tukemiin valkoisiin taistelijoihin Suur-Suomen henkeä:
"En pane miekkaani tuppeeni ennen kuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennen kuin laillinen järjestys vallitsee maassa, ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomen kuin Vienan Karjalastakin...".
Mannerheim suunnittelikin vapaaehtoisretkeä Pietariin, joka lopulta kaatui hallituksen tuen puuttumiseen. 1920 - 30-luvuilla Suomi toimi venäläisten valkoemigranttien ja muiden vastavallankumouksellisten ryhmien tukikohtana, josta käsin tehtiin useita terrori-iskuja Venäjän puolelle, mm. Pietariin ja Moskovaan. Suomen turvallisuusviranomaiset (etsivä keskuspoliisi sekä yleisesikunnan tiedustelu) katsoivat näitä toimia usein läpi sormien, tai välillä suoranaisesti avustivat niiden suorittamisessa, yhdessä Britannian tiedustelupalvelu SIS:n (MI6) kanssa. Sijaintinsa vuoksi Suomi oli strategisesti tärkeä kauttakulkupiste Neuvostoliiton maanalaisille taistelujärjestöille ja oppositioryhmille. Aleksi Mainion uutuuskirja Terroristien pesä käsittelee yksityiskohtaisesti näitä tapahtumia ja tekijöitä. HS:n arvion mukaan:
Kirjan päähavaintoja on, miten toistuvasti ja runsain mitoin Suomi edisti Venäjän vastavallankumousta. Viranomaisten luvin Karjalankannakselta ylitettiin usein itäraja pommi-iskuja, murhia ja sabotaasia varten. Ja hyvin usein tuli myös nöyryyttäviä käryjä ja tappioita.

Toisin kuin on ajateltu, Suomi ei 1920 - 30-luvuilla ollut terrorismista vapaa vyöhyke, eivätkä suomalaiset olleet "erityisen immuuneja pommien ja salamurhien filosofialle".
Samaan aikaan sisällissodan ja epäonnistuneiden heimosotien tuhkasta syntyivät kansallismieliset Suur-Suomi-aatetta ajaneet järjestöt, joista tärkeimpinä mainittakoon Akateeminen Karjala-Seura (AKS), Itsenäisyyden Liitto (IL) ja 1930-luvulla perustettu Isänmaallinen Kansanliike (IKL). Suur-Suomi-aatteesta oli olemassa myös sosialistinen versio, mutta sen historiallinen merkitys on varsin vähäinen, koska vasemmistoryhmät olivat Suomessa täysin marginalisoitu, eikä niistä ollut valkoisen nationalismin kilpailijaksi.

Suur-Suomi
© Terra (1941)Maantietelijä Väinö Auerin 'Tuleva Suomi talousmaantieteellisenä kokonaisuutena' -artikkelissa (Terra, 1941) esittämä Suur-Suomen maantieteellinen jako muodosti ns. kolmen kannaksen rajan Vienan, Aunuksen Karjalan, sekä Kuolan niemimaan kautta.
Suur-suomi aate henkilöityi 1920-luvulta eteenpäin vahvasti Akateeminen Karjala-Seura:n (AKS) perustajajäsen Elias Simojokeen, jonka vihankatkuiset kirjoitukset olivat sekoitus nationalismia, rasismia, ja uskonnollista fanaattisuutta. Lapuanliike, IKL ja AKS levittivät avoimesti "ryssävihaa" osana propagandaansa, jonka yksi tärkeimpiä tavoitteita oli nuorison militarisointi. "Meidän taistelukenttämme on Suomen nuorison sielu", saarnasi kansanedustajana ja pappina toiminut Simojoki vuonna 1938 eduskunnan puhujalavalla.

Nämä järjestöt saivat toimia varsin vapaasti, eikä ihmekään, sillä enemmistöllä AKS:n jäsenistä oli upseerin valtakirja taskussaan. Elias Simojoen psykopaattisesta luonteenlaadusta saa parhaan käsityksen lukemalla otteita hänen puheistaan. "Ryssänviha" -artikkeli on julkaistu Ylioppilaslehdessä n:o 5/1923:
Suomen ylioppilaat! Teissä, maan toivoissa, on herännyt ihmeellistä isänmaallista - suur-isänmaallista - intoa ja rakkautta. Käykää te kansamme etunenässä myös vihassa! Isänmaamme ei tarvitse sellaisia rakastajia, jotka eivät osaa vihata. Jos tahdotte olla suuria rakkaudessa, on teidän oltava suuria vihassa. Kuta intohimoisemmin kansalainen rakastaa maataan, sitä katkerammin vihaa sen vihollista. - Kaunis on suomalainen ylioppilas rakkaudessa, kauniimpi vihassa.

Siis kunniamme ja vapautemme nimessä kaikukoon tunnussanamme: Viha ja Rakkaus! Kuolema ryssille, olivatpa ne minkä värisiä tahansa. Esi-isiemme vuotaneen veren nimessä, kuolema kotiemme, omaistemme ja isänmaamme hävittäjille ja raiskaajille, kuolema Kalevan heimon pirstojalle, Suomen kansan saastuttajalle. Suomen menetetyn kunnian ja tulevan suuruuden nimessä: Kuolema ryssille!
Kuinka tälläiseen vihapuheeseen suhtauduttiin? Suur-Suomi-mentaliteetin yleisyydestä kertoo ainakin jotain Suomen Kuvalehdessä 23.8.1941 julkaistu teksti, jonka mukaan "Venäläinen ihmisaines sivistyneen kansan johdossa voisi olla sangen hyvä sota-ase, siitä saisi ensiluokan siirtomaajoukkoja, joita ilman muuta voisi käyttää myös venäläisen alueen kurissapitämiseen. Samoin siitä saa priimaa ja halpaa työvoimaa, edellyttäen, että ahkeraan heilutetaan piiskaa ja pidetään säälimätöntä kuria." Koska tämänkaltaista tekstiä oli mahdollista julkaista valtavirran lehdessä, ei kyseessä voinut olla täysin marginaalinen ajattelutapa. Lisäksi joidenkin sotilasupseerien keskuudessa fasistien toimille annettiin tuki ja hyväksyntä. Esimerkiksi kenraalit Hagford, Runolinna ja Strann kirjasivat Vapaussodan Rintamamiesten Liiton poliittiseen ohjelmaan vuonna 1931 AKS:aa koskevaa käytäntöä, jonka Mannerheim kuittasi myöhemmin luetuksi:
Innostusta Karjalan asiaan ylläpidettävä sekä tuettava A.K.S:ää propagandavälineenä. Yhteyksiä on ylläpidettävä Kauko-Karjalan johtomiehiin pakolaisten keskuudessa. Sanomalehtipropagandan ja puheiden avulla on kaikin tavoin ylläpidettävä ja kiihoitettava ryssänvihaa ja suoritettava terroristisia tekoja sodanuhkan provosoimiseksi. Suur-Suomi-aatteen edestä on tehtävä propagandaa. Valvottava tilannetta ja sen kehitystä rajan takana sekä sotilaallisessa että poliittisessa mielessä.
Terrorismi, sodan provosointi ja ryssävihan lietsonta. Siinä on riisuttuna näiden "isänmaallisten" järjestöjen ydintarkoitus, korkea-arvoisten sotilasupseereiden siunaamana. Ei ole vaikea ymmärtää kuinka syvälle on suomalaisten sielunmaisemaan juurrutettu ryssäviha, kun lukee näiden nationalistien tavoitteita. Poliitikko Eino Yliruusi kertoi 1945 julkaistussa Sotasyylliset ja Suomen sotapolitiikka -kirjassaan näiden nationalististen yhdistysten poliittisesta ulottuvuudesta ja käyttötarkoituksesta:
Karjalan retkiin osaa ottaneet ylioppilasnuorukaiset perustivat Akateeminen Karjala- Seura nimisen järjestön, joka asettui Neuvostoliittoa vastaan tähdätyn kiihkokansallisen ja suursuomalaisen propagandan johtoon. Se on pitänyt huolta ennenkaikkea yliopistonuorison poliittisesta kasvatuksesta ja tehnyt siitä poliittisesti arvostelukyvytöntä, epäitsenäistä joukkoa, jota on innoittanut ainoastaan kiihkokansallinen suur- Suomiaate. Tämän suur-Suomi-unelman lumoissa se on ollut johdettavissa kannattamaan myös epäkansanvaltaisia diktatuuriaatteita, koska, aivan oikein, on vaistottu se, ettei varsinainen kansa milloinkaan ole suopea valloitussotapyrkimyksille.

Tällä tavalla AKS muodostui täällä sekä italialaisen facismin että saksalaisen natsismin hoivaajaksi ja laajemmillekin piireille välittäjäksi. Varsinkin oli yhteys Saksan natsismiin erittäin kiinteä jo sen alkuvaiheista lähtien. Rinnan Saksan natsien maailmanvalloitus-unelmien kanssa kypsyivät täällä suur- Suomi kuvitelmat uuteen eloon. Yhä useammin alettiin viljellä, jopa julkisuudessakin, kiihkoutuneiden aivojen synnyttämiä ajatuksia Suomen rajan siirtämisestä asevoimin Uralille.

Sikäli kuin näiden ajatusten takana lainkaan oli tervettä järkeä, kuviteltiin kaikki tämä mahdolliseksi toteuttaa Saksan avulla. Tällä tavalla AKS ja sen johtama akateeminen nuoriso ajautui kokonaisuudessaan Saksan natsismin syliin ja sen nöyräksi ja tahdottomaksi apulaiseksi sekä maamme sisä - että ulkopolitiikan alalla. Mainittakoon mm., että kun natsit saivat Saksassa vuonna 1930 suuren vaalivoittonsa, kohoten 12 edustajan suuruisesta pikkupuolueesta 107 edustajan suuruiseksi, niin samoihin aikoihin myöskin meillä fascistis—natsilainen lapuanliike kiinnitti itseensä suurta huomiota, pyrkiessään ulkoparlamentaarisin keinoin jopa kaappaamaan koko valtiovallan haltuunsa. Mutta tämä kiihkokansallinen, diktatoorinen liike ei meidän maassamme olisi puhtaasti aatteellisena liikkeenä voinut milloinkaan muodostua miksikään varsinaiseksi vaaraksi, enempää omalle sisäiselle demokratiallemme kuin ulkopuolisille suhteillemmekaan, elleivät eräät kokonaan arvostelu—ja vastuukyvyttömät suurkapitalistiset piirit, jotka maailmansodan jälkeisinä gulashikautena olivat jo keränneet itselleen suuria rikkauksia, olisi ryhtyneet rahoittamaan ja tukemaan sitä.

[...]

Kaiken tämän ohessa sotakiihkoinen vallankumouksellinen oikeisto ryhtyi vesittämään meidän kansanvaltais - parlamentaarista valtiojärjestystämme. Aste asteelta poistettiinkin kaikki tärkeimmät kansalaisvapaudet, paino- , kokoontumis-, yhdistymis- ja sananvapaus. Samaan aikaan on rikoslain maan- ja valtiopetospykälät laajennettu sellaisiksi, että melkein mikä tahansa oppositiopuolueen toiminta on voitu selittää "valtiopetokseen tehtävän toiminnan edistämiseksi", kuten lain termi kuuluu.

Koko tämä toiminta on ollut määrätietoista valmistautumista sotaa ja vallankaappausta varten.Vallankaappausta varten valmistauduttiin sen vuoksi, että jokin puolue olisi saattanut ratkaisevalla hetkellä ryhtyä avoimesti vastustamaan sotasuunnitelmaa ja tehdä sen aloittamisen kyseenalaiseksi. Muodollista vallankaappausta ei kuitenkaan tarvittu, koska kaikki puolueet alistuivat yhteisymmärryksessä ajamaan ja kannattamaan fascistis- natsillisen oikeistokamarillan suunnitelmia. Aseellinen varustelu aloitettiin jo v. 1935, jolloin puolustuslaitoksen perushankintoja varten hyväksyttiin 1650 milj. markan suuruinen ohjelma. Pari vuotta myöhemmin sosialidemokraattisen puolueenjohtajan ehdotuksesta ohjelmaa laajennettiin vielä 1900 miljoonalla, joten tämä varusteohjelma käsitti siis 3,5 miljardia mk. Tämän lisäksi puolustuslaitoksen vakinainen menoarvio alkoi nopeasti kohota, nousten muutamassa vuodessa kaksinkertaiseksi eli 500 miljoonasta 1.000 miljoonaksi.
Yliruusin—joka oli itse kokenut politiikko—kirjoitus tukee kuvaa siitä, että Suomen valtaapitävien joukossa oli vahva äärinationalistinen klikki, joka pyrki avoimeen konfliktiin Neuvostoliiton kanssa. Usko pois, narratiivit Suomesta pelkkänä Stalinin uhrina olisi syytä heittää lopullisesti romukoppaan. Tavallisten suomalaisten joukossa Suur-Suomi-aate ei saanut niin vahvaa kannatusta, mutta koska äänekkäitä edustajia löytyi kulttuurin, politiikan ja liike-elämän huipulta, olisi aatteella suuri näkyvyys. Tämä radikaali liike on osavastuussa sodissa kuolleiden ja sieltä traumatisoituneina palanneiden suomalaisten kohtalosta.

Mitä voimme oppia historiasta?

Sota on hulluutta. Se luo yhteiskuntaan tilan, jossa kansalaisten hysteerisyys ottaa lopullisen vallan heidän käytöksestään. Rauhaa ajavia osapuolia ruvetaan vieroksumaan ja pitämään epäilyttävinä; yhteiskunnan skitsofreeninen tila vaatii jokaista yhteisön jäsentä joko sopeutumaan tai tuhoutumaan. Orwellin sanoin "sota on rauhaa, vapaus on orjuutta ja tietämättömyys on voimaa": kaksoisajattelun lailla mustan ja valkoisen väliin ei mahdu enää mitään muita sävyjä. On vain "me" ja "ne".

Sota luo tilaa psykopaateille toteuttaa synnynnäisiä viettejään hallita ja dominoida toisia ihmisiä, eikä Suomessa tilanne tässä suhteessa ollut mitenkään poikkeava muihin valtioihin verrattuna. Sota- ja muita vankeja tapettiin vanki- ja työleireillä estottomasti. Julmuuksia tehtiin, näännytettiin nälkään ja tapahtumista kertoneita asiakirjoja tuhottiin myöhemmin. 67 000 sotavangista kuoli lähes 20 000. Ihmisiä laitettiin "turvasäilöön" poliittisten mielipiteiden vuoksi ja todennäköisyys leimautua toisinajattelijaksi nousi huomattavasti, mitä lähemmäksi sota-aikaa astuimme. Tutkija Sari Näre kertoo toimittamassaan Ruma Sota -kirjassa:
Sotaa edeltävä aika loi tiukat normit sallitulle ajattelulle ja siitä poikkeavat katsantokannat merkitsivät riskiä joutua leimatuksi jopa maanpetoksesta. Talvisodan alussa tuli voimaan tasavallan suojelulaki, jonka tarkoitus oli ehkäistä kiihotusta ja sabotaasitoimia valtiota vastaan. [...] Joidenkin arvioiden mukaan salaisen poliisin kortistoissa oli vuonna 1940 joka viides aikuinen suomalainen, puolisen miljoonaa kansalaista.
Sotien aikana Mannerheimin perustamat keskitysleirit otettiin käyttöön. Keskitysleirejä oli Itä-Karjalassa yhteensä 14. Kuolleisuus näissä oloissa oli hyvin korkea. Leireille joutui "epäkansallista ainesta", "poliittisesti epäluotettavia" sotilasalueen kansallisia ja ei-kansallisia henkilöitä, sekä myös suomalaisia henkilöitä, "joiden vapaana oloa ei pidetty suotavana". Leireillä oli enimmillään 24 000 vankia, enimmäkseen vanhuksia ja lapsia. Kuolleita oli arviolta 4600-8000 ihmistä. Myöhemmin keskitysleirien nimet muutettiin siirtoleireiksi, jotta yhteys natseihin olisi vähemmän ilmeinen.

Ei sodassa ole voittajia, ainoastaan häviäjiä. Hinnan maksaa traumatisoitunut kansa ja sen traumoja kantava jälkipolvi.

keskitysleiri itä-karjala
© Galina SankoPetroskoin keskitysleiri. Kuva vuodelta 1944, otettu yksi päivä sen jälkeen, kun suomalaiset olivat perääntyneet. Kyltissä lukee: "Siirtoleiri. Pääsy leirille ja seurustelu aidan läpi ampumisen uhalla kielletty."
Tänä päivänä Suomessa on valloillaan nationalismin renesanssi. Nukkuneet äärioikeiston vanhat aktiivit ovat heränneet henkiin ja vanhoja fasistisia järjestöjä viritellään uudestaan käyntiin, maahanmuuttokriittisellä agendalla varustettuna. Media on uutisoinut venäjänpelkoa ajavaa propagandaa viimeisen vuoden ajan lähes päivittäin, jonka vuoksi suomalaisten innostus sodankäyntiin on tällä hetkellä Euroopan korkeimpia. Molemmissa tapauksissa kansakunnan pelot kohdistetaan ulkoapäin tuleviin uhkiin, muslimeihin ja venäläisiin.

Myös Venäjällä on havaittu äärioikeiston aktivoituminen:
Venäjän federaation turvallisuusneuvoston sihteeri Nikolai Patrushev sanoi uutistoimisto Tassin mukaan torstaina, että Suomessa on nähtävissä nationalististen ja revanssihakuisten järjestöjen aktivoitumista. Hänen mukaansa ne kasvattavat vaikutustaan Karjalassa venäläisten kansalaisjärjestöjen avulla.
Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Tommi Kotosen mukaan Suomessa on tällä hetkellä otollinen ilmapiiri äärioikeiston ajattelulle: "Meillä on jossain määrin vahvempi nationalistinen perinne, mikä tekee äärioikeistolaisesta ajattelusta hyväksyttävämpää." Suur-Suomi-aate onkin yksi selittävä tekijä tämän uusnationalismin taustalla. Sodan jälkeen pinnalla olleet fasistiset aatteet vaiettiin kuoliaaksi, mutta niiden jäänteet ovat piilotelleet kansallisen alitajunnan syövereissä, odottaen uutta parempaa aikaa. Tämän huomaa siinä, että sotaveteraanit ovat huomattavasti suopeampia omien virheiden myöntämiseen, kuin jälkipolvet. Kuten tutkija Oula Silvennoinen toteaa (liittyen Salaiset aseveljet -teoksen sisältöön): "Yhdeltäkään veteraanilta en ole saanut muuta kuin myönteistä palautetta. Heitä seuraavan sukupolven suhde sotaan tuntuu olevan vaikeampi. He katsovat asiakseen puolustaa veteraanien kunniaa. Sodan kokeneet eivät ole tutkimusta arvostelleet. He tietävät, millaista silloin oli." Veteraanit tietävät että sota on rumaa, mutta uudet sukupolvet ymmärryksen vähentyessä usein mytologisoivat menneisyyden, joka luo tilaa patologiselle ajattelulle.

Turvapaikanhakijoiden äkillinen kasvu on lisännyt nationalistien kannatusta, mikä on näkynyt lisääntyneissä mielenosoituksissa, varsinkin viime viikkoina. Lahden protesteissa nähtiin reilu viikko sitten Ku Klux Klan -huppuun pukeutunut mies, ja lapsiperheitä kuljettanutta bussia ammuttiin ilotulitusraketeilla. Kouvolassa SPR:n työntekijöitä, toimittajia ja vartijoita heitettiin kivillä ja polttopullolla. Helsingin mielenosoituksen yhteydessä ilmoitettiin fasistinen Lapuan Liike uudelleenperustetuksi. Kemissä Soldiers of Odin-niminen uusnatsien joukko, joista ainakin osa kuuluu Jyväskylän puukotuksesta vastanneeseen Suomen vastarintaliikkeeseen (SVL), on aloittanut omatoimisen katupartioinnin n. 50 aktiivin voimin "parantaakseen ihmisten turvallisuudentunnetta". Islamofoobikot ovat vuosia pelotelleet maahanmuuton johtavan kivityksiin, tulipaloihin, päästä varpaisiin kaavutettuihin ihmisiin ja radikaalien liikkeiden syntymiseen. Nyt tämä kaikki tapahtuu, mutta suomalaisen kantaväestön toimesta, ei muslimien.

Ku Klux Klan lahti protesti
Lahdessa protestoitiin pukeutumalla Ku Klux Klaanin huppuun.
Suomen tunnetuin maahanmuuttoa vastustava poliitikko ja europarlamentaarikko Jussi Halla-aho (PS) on ehdottanut "parakkikylien" rakentamista pakolaisille, jossa olisi mahdollisimman huonot oltavat "epäterveiden vetovoimatekijöiden" poistamiseksi. Hakijoita tulisi Halla-ahon mukaan säilyttää kylässä niin kauan, kunnes turvapaikanhakemus on käsitelty. Turvapaikkahakemusten käsittelyaika oli keskiarvoltaan viime vuonna noin puoli vuotta.

Tälläiset kovenevat arvot ja mielipiteet resonoivat eittämättä tämän päivän Suomessa voimakkaammin kuin koskaan. Taloudellinen tilanne jatkaa heikkenemistään ja hallitus on ottanut voimakkaat taloudelliset kiristyskeinot käyttöön. Maahanmuuttajat ja pakolaiset toimivat helppoina syntipukkeina ihmisille. Maahanmuuttokeskustelusta kirjoittanut lakimies Saku Timonen kuvailee tilannetta blogissaan:
Jos joku demokratiaan ja ihmisarvoon uskovien lisäksi on peloissaan, niin se on kyllä maan hallitus. Se pelkää oman asemansa puolesta. Se pelkää omaa kansaansa. Oikeistohallitus tekee köyhiin, pienituloisiin, lapsiperheisiin ja sivistykseen kohdistuvia ennennäkemättömiä leikkauksia ja tiivistää omia rivejään sallimalla poliittisen väkivallan. Oikeastaan hallitus yllyttää väkivaltaan vaatimalla meitä ymmärtämään poliittista terroria.

Hallituksen työväenpuolueeksi ilman sosialismia julistautunut puolue on syönyt ihan kaikki vaalilupauksensa. Sille ei ole jäänyt mitään muuta kannattajiinsa vetoavaa kuin maahanmuuton vastustaminen ja siihen se onkin tarttunut hanakasti kiinni. Se hyväksyy ihan mitkä tahansa leikkaukset, kunhan vain sitä kannattavat rähisijät pääsevät potkimaan ja leirittämään pakolaisia. Muut kaksi puoluetta sallivat tämän, jotta varallisuuden lopullinen uusjako rikkaille päästään toteuttamaan potkimisen synnyttämän metelin turvin.

Tämä maa on muuttunut muutamassa kuukaudessa itsensä irvikuvaksi. Rasistinen riehuminen on mielenilmaus, jota ei saa tuomita. Avustustyöntekijöiden kimppuun hyökkääminen on pelon ilmaus. Keskitysleirin ehdottaminen on ihan järkevänä pidettävää keskustelua. Mitä muuten luulette, kenet sinne leiriin laitettaisiin sitten, kun se tyhjenisi tarpeekseen saaneista pakolaisista? Yhteiskunnan heikompaa ainesta? Hallitusta vastustavia suvaitsevaisia, jotka ovat suvaitsevaisuudessaan suorastaan suvaitsemattomia ja siten vaaraksi yhteiskunnalle?
Viime vuosina nationalismi onkin saanut jalansijaa myös politiikassa, synnyttämällä uusia puolueita ja nostaen perussuomalaiset -puolueen toiseksi suurimmaksi puolueeksi, mukanaan useita "maahanmuuttokriittisiä" poliitikkoja. Äskettäisen kohun aiheuttaneen Olli Immosen lisäksi esimerkiksi nykyisellä puolustusministerillä, perussuomalaisten Jussi Niinistöllä on oikeistoradikaali tausta. Toimittaja Kai Bymanin mukaan "Hänellä oli 1990-luvun alussa tiivis suhde äärioikeistolaiseksi luonnehdittuun Kansallinen Kulttuuririntama -järjestöön KKR:ään. Niinistö kirjoitti järjestön Valkoinen Rintama -lehteen artikkeleita ja tunsi läheisesti Kansallisen Kulttuuririntaman perustajan, Jukka I. Mattilan." Kesällä 2011 Niinistö vaati Karjalaa takaisin Suomelle. Nyt tämä sama henkilö vastaa Suomen turvallisuuspoliittisista suhteista Venäjän kanssa.

Jussi Niinistö on kuvaillut ryssävihaa levittänyttä AKS-perustaja Elias Simojokea varsin myönteisesti: "Näkemykseni mukaan Elias Simojoen historiallinen merkitys oli nimenomaan Suomen kansan puolustustahdon herättäjänä talvisodan alla. [...] Elias Simojoki oli yksi tekijä talvisodan ihmeen taustalla." Suomen puolustusministerin mielestä Simojoki oli siis puolustustahdon herättäjä. Kuitenkin Simojoen psykopaattisia kirjoituksia lukevalle pitäisi käydä hyvin nopeasti selväksi, että hän ajoi Suur-Suomi-aatetta ja lietsoi nimenomaan hyökkäysmentaliteettia venäläisiä kohtaan vuosikymmenten ajan.
Elias Simojoki
Kuvassa Elias Simojoki, jonka vihaa ja väkivaltaa lietsovat kirjoitukset vaikuttavat resonoivan joihinkin nykypäivän poliitikkoihin.
Russofobiaa ruokkivat lööpit ovat Suomessakin tehneet tehtävänsä. Viimevuotisen gallupin mukaan yhä useampi pelkää Venäjää: Vastanneista 40% uskoi, että Venäjää on syytä pelätä. Tämä lukumäärä on kaksinkertaistunut neljässä vuodessa. Kun tämän yhdistää suomalaisten voimakkaaseen maanpuolustustahtoon, on suomalaisia todennäköisesti helppoa manipuloida emotionaalisesti tekemään huonoja ulkopoliittisia päätöksiä. Suomen liittyminen Natoon olisi ehdottomasti tälläinen päätös. Toisaalta, Suomi avasi ovensa kolmannelle valtakunnalle, niin miksei myös amerikkalaisten "neljännelle"?

Sekä venäläiset että muslimit edustavat monille syntipukkia erilaisissa yhteiskunnallisissa ongelmissa, jotka ovat pohjimmiltaan globaalin talousjärjestelmän aiheuttamia. Tällä hetkellä kaikki eivät näe minkälainen vaara tässä voi piillä, erityisesti, mikäli Euroopan taloudellinen tilanne jatkaa heikkenemistään, johtaen kansallisiin kriiseihin. Niin sanotut "vapauden ja demokratian" muodostamat "länsimaiset arvot" ovat paljastaneet todellisen luonteensa: kyse ei ole muusta kuin valheilla ja itsepetoksella oikeutetusta aggressiosta ja mielenvikaisesta käyttäytymisestä. Jossain vaiheessa se romahtaa omaan mahdottomuuteensa, todennäköisesti vieden "läntisen sivilisaation" mukanaan.

Ihmisen muisti on niin lyhyt. Suurin osa ei edes tunnu muistavan, että nykyinen pakolaiskriisi on kasvanut nykyiseen mittaansa täysin länsimaisten sotien seurauksena. "Terrorismin vastainen sota", "olet joko puolellamme tai meitä vastaan", "pahan akseli", "Saddamin joukkotuhoaseet". Muistatko vielä? Huomaatko mitä kaikkea on tapahtunut tämän jälkeen, kuinka paljon maailmamme on muuttunut? Afganistan, Irak, Libya, Syyria, jne... satoja tuhansia, miljoonia kuolleita. Tai oikeastaan sivutuotteista vahinkoa (collateral damage), kuten länsimaiden uuskielen puhujat kertovat meille. Syyskuun 11. päivän iskut toimivat kulminaatiopisteenä tälle nykyiselle todellisuudelle; ne antoivat lopullisen hyväksynnän Lähi-idän sodille ja mahdollistivat vastakkainasettelun niitä maita kohtaan, jotka pyrkivät monipolaarisuuteen yksinapaisuuden sijaan.

Milton Mayerin kirjoitus hänen They Thought They Were Free: The Germans, 1933-45 -teoksestaan kuvaa, kuinka psykopatologisten vaikutusten alla oleva yhteiskunta muuttuu askel askeleelta yhä totalitaarisemmaksi. Suosittelen lukemaan sen ajatuksella ja pohtimaan, kuinka länsimaiden henkinen ilmapiiri on hysterisoitunut varsin lyhyessä ajassa, kuinka pienin askelin tilamme hengittää käy yhä ahtaammaksi. Pelkäämme ulkopuolelta tulevia uhkia niin paljon, että eräänä päivänä huomaamme vaihtaneemme vapautemme täydellisen turvallisuuden illuusioon:
Eräs kollegani, ammatiltaan filologi, sanoi "Mitä kukaan ei näyttänyt huomaavan oli alati laajeneva kuilu valtion ja kansan välillä vuoden 1933 jälkeen."

Kyseessä oli ihmisten hiljattainen ja asteittainen sopeutuminen siihen, että heitä hallitsi tapahtumien täydellinen yllätyksellisyys; heille kerrotut päätökset tehtiin salassa, vedoten tilanteen ja tiedon monimutkaisuuteen jota kansalaiset eivät kykenisi ymmärtämään, ja jonka salassapito perusteltiin kansallisella turvallisuudella.

[...]

Tämä kansalaisten ja valtion erottelu, yhä laajeneva kuilu, tapahtui asteittain ja huomaamatta, jossa jokainen askel naamioitui (ei välttämättä tarkoituksellisesti) usein väliaikaiseksi hätätoimenpiteeksi, ja assosioitiin isänmaalliseen kuuliaisuuteen tai oikeisiin sosiaalisiin päämääriin. Näin kaikki kriisit ja uudistukset (myös oikeat uudistukset) veivät ihmisten huomion, jolloin he eivät havainneet hidasta muutosta ympärillään, suurta prosessia jossa hallinto kasvoi yhä etäisemmäksi ja etäisemmäksi.

[.... ]

Eläminen tämän prosessin keskellä tarkoittaa, ettei sitä voi mitenkään havaita —teidän on parempi uskoa minua—, ellei omaa paljon suurempaa poliittista tarkkanäköisyyttä ja tietoisuutta, kuin useimmilla on mahdollista edes kehittää. Jokainen askel oli niin pieni, vähäpätöinen, perusteltu ja toisinaan "pahoiteltu", että ellei ottanut etäisyyttä koko prosessiin alusta saakka, ellei ymmärtänyt mistä koko asiassa oli kysymys, mihin nämä kaikki "pienet toimenpiteet" joita kukaan "isänmaallinen saksalainen" ei voisi vastustaa johtaisivat, ei niiden kehitystä havainnut sen enempää, kuin maanviljelijä havaitsee maissinsa kasvavan katsoessaan pellonreunalta. Eräänä päivänä sitä vain huomaa jättimäisen koneiston ympärillään.

Kuinka tavallinen ihminen, edes korkean koulutuksen omaava, voi välttää tämän tilanteen? Suoraan sanottuna en tiedä. Monta lukuista kertaa olen myöhemmin pohtinut kahta suurta elämänohjetta, principiis obsta ja finem respice—'vastusta heti alussa' ja 'ota huomioon lopputulos'. Mutta täytyy kyetä näkemään lopputulos voidakseen vastustaa, tai edes havaita, sen alkua. Täytyisi pystyä ennakoimaan lopputulos selvästi ja varmasti. Kuinka tämä on mahdollista tavallisten, tai edes poikkeuksellisten, ihmisten toimesta? Asiat voisivat olla. Ja kaikki luottavat tähän.

[...]

"Katsohan", kollegani jatkoi, "emme näe tarkalleen mihin tai kuinka liikumme. Usko minua, tämä on totta. Jokainen yksittäinen tapahtuma on pahempi kuin edellinen, mutta vain hieman. Jäät odottamaan seuraavaa ja seuraavaa. Jäät odottamaan sitä yhtä shokeeravaa tapausta, jolloin muut heräävät liittyvät joukkoosi vastustamaan sitä. Yksin et halua toimia tai edes puhua; et halua "aiheuttaa ongelmia" tai "pitää meteliä" yksinäsi. Miksi? Se ei ole sinun tapaistasi. Eikä kyseessä ole vain pelko yksinolosta joka sitoo sinua; myös aito epävarmuus estää tekemästä aloitetta.

...omassa yhteisössäsi puhut yksityisesti kollegoillesi, joista osa tuntee varmasti saman kuin sinäkin. Mutta mitä he sanovat? He sanovat "ei tilanne ole niin paha", tai "sinä vain näet asioita", tai "olet pelonlietsoja".

Ja sinä olet pelonlietsoja. Sanot että tämän täytyy johtaa tähän, mutta et voi todistaa sitä. Nämä ovat alkuvaiheita, mutta mistä tiedät varmasti, tai edes oletettavasti, kuinka kaikki päättyy? Toisaalta sinun vihollisesi, laki, hallinto, ja puolue uhkaavat sinua. Toisaalta kollegasi vähättelevät sinua pessimistiseksi tai jopa neuroottiseksi. Sinä jäät yksin läheisten ystäviesi kanssa, jotka ovat luonnostaan ajatelleet aina kuin sinä.

Mutta nyt ystäväsi ovat vähemään päin. Osa on kadonnut jonnekin tai uppoutunut täysin työntekoon. Et enää näe yhtä montaa ystävääsi tapaamisissa tai kokoontumisissa, kuin aikaisemmin. Työhyvinvointiryhmät pienenevät; läsnäolot pienissä organisaatioissa vähenee organisaatioiden kuihtuessa. Vanhojen ystävien tapaamisissa teistä tuntuu, että toistatte itseänne ja olette eristäytyneinä todellisuudesta. Tämä heikentää itsevarmuuttasi edelleen, toimien pidäkkeenä—mutta mille? Näyttäytyy yhä selvempänä, että jos aiot tehdä jotain, täytyy sille löytyä oikea ajankohta, minkä vuoksi olisit selvästi rettelöitsijä. Joten odotat ja odotat.

Mutta sitä yhtä suurta tilaisuutta, jossa kymmenet tai sadat tuhannet nousevat seisomaan rinnallesi, ei koskaan tule. Siinä piilee tilanteen vaikeus. Jos viimeinen ja kauhein teko tapahtuisi välittömästi ensimmäisen ja pienimmän jälkeen, olisi tuhannet ja miljoonat kokeneet tarpeeksi suuren järkytyksen.... Mutta asiat eivät tietenkään tapahtu tällä tavoin. Niiden välissä tulee satoja pieniä askelia, joista osa näkymättömiä, ja jotka kaikki valmistelevat sinua järkyttymästä seuraavasta askeleesta. Askel C ei ole paljon askel B:tä pahempi, ja jos et vastustellut askel B:ssä, niin miksi tekisit niin askel C:ssä? Ja sama pätee askel D:hen.

Ja eräänä päivänä, liian myöhään... näet että kaikki, täysin kaikki on täydellisesti muuttunut silmiesi alla. Maailma jossa asut, sinun valtiosi ja kansasi, ei ole enää maailma johon synnyit. Puitteet ovat edelleen samat, vakuuttavasti muuttumattoneina, talot, kaupat, työpaikat, ruokailut, vierailut, konsertit, elokuvateatterit, lomapäivät. Mutta henki, johon et koskaan aikaisemmin kiinnittänyt huomiota koska sekoitit sen puitteisiin, on muuttunut. Nyt elät vihan ja pelon täyttämässä maailmassa, ja ihmiset jotka vihaavat ja pelkäävät, eivät edes huomaa sitä itse; kun kaikki muuttuvat, ei kukaan muutu. Nyt elät järjestelmässä, joka ei ole vastuussa päätöksistään edes Jumalalle. Järjestelmä ei olisi voinut pyrkiä tähän alussa, mutta pitääkseen itsensä elossa, sen täytyi mennä loppuun asti.

Olet myös itse mennyt lähes loppuun asti. Elämä on jatkuva prosessi, virtaus, eikä niinkään yksittäisten tekojen ja tapahtumien sarja. Se on virrannut uudelle tasolle, kantaen sinua mukanaan, ilman mitään vaivannäköä omalta osaltasi.