© Nedal Eshtayah/Anadolu AgencyTuhannet palestiinalaiset jonottamassa Länsirannan Eyalin rajapisteellä ylitystä Israelin puolelle, jossa he työskentelevät päivittäin (kuva toukokuulta 2019).
Osa 1
Olen asunut toukokuusta 2007 lähtien miehitetyn Palestiinan eri alueilla, todistaen sionistisen yhteisön rikoksia ja palestiinalaisten päivittäisiä olosuhteita, tragedioita ja epäoikeudenmukaisuuksia.
Toimin miehitetyllä Länsirannalla vuonna 2007 ISM:n vapaaehtoisena kahdeksan kuukauden ajan, jonka aikana minut pidätettiin protestin yhteydessä, jossa vastustettiin yksinomaan juutalaisille tarkoitettua moottoritietä Länsirannalla, sekä pidätettiin osallistumisesta tiesulun poistoa vaatineeseen mielenosoitukseen. Lopulta minut karkoitettiin ja sain porttikiellon miehitettyyn Palestiinaan.
Noiden kuukausien aikana sain nähdä sionistisen vallan alla eletyn elämän rumimmat puolet: laittomien (myös aseistettujen) juutalaisten siirtolaisten ja israelilaissotilaiden hyökkäykset palestiinalaisia lapsia, naisia ja vanhuksia vastaan; Israelin armeijan nöyryyttävät tarkastuspisteet, joissa osassa on eläintarhoista tutut kääntöportit, tarkoituksena viivyttää palestiinalaisten liikkumista tai estää se kokonaan; ja ratsiat ja viikkoja kestävät sulkutilat palestiinalaisissa kaupungeissa, joissa Israelin armeija ryöstää koteja ja sieppaa tavallisesti yhden tai useamman perheenjäsenen, myös lapsia. Israelin vankiloissa on tällä hetkellä 195 palestiinalaislasta.
Todistin Etelä-Hebronin kukkuloilla sijaitsevassa Susiyan-kylässä, kuinka laittomat juutalaiset siirtolaiset varastivat maata ja liittivät sen nopeasti osaksi omaansa. Kun dokumentoimme tätä liittämistä, eräs siirtokuntalainen myönsi riemuiten, että maa oli palestiinalaisten, mutta että heidän istuttamansa viiniköynnökset olivat 60 000 sekelin (noin 17 500 dollarin) arvoisia ja tarkoitettu viinintuotantoon. "Sillä ei ole väliä. Katsos, kasvattamistamme rypäleistä tulee viiniä. Ja minä juon viiniä. Ei sillä ole mitään väliä, mitä sinä puhut."
Nukuin niiden palestiinalaisperheiden luona, jotka kaksi vuosikymmentä aiemmin oli häädetty kodeistaan ja jotka nyt asuvat ränsistyneissä teltoissa, jotka Israelin armeija on monta kertaa purkanut - ja jotka ovat jatkuvasti seuraavan purku-uhan alla. Asuimme heidän luonaan siinä toivossa, että voisimme estää läheisten siirtokuntalaisten väistämättömät hyökkäykset. Hajj Khalil, kahdeksankymppinen vanhus, oli joutunut siirtokuntalaisten raa'asti pahoinpitelemäksi vuotta ennen kuin tapasin hänet. Hänet ja hänen vaimonsa pahoinpideltiin uudelleen raa'asti vuosi tapaamisen jälkeen.
Kohtaamisissa armeijan kanssa, jolla on sotilastukikohta Susiyan lähellä, kuulin usein heidän kutsuvan miehitettyä Länsirantaa "Juudeaksi ja Samariaksi", mikä on osoitus heidän tietämättömyydestään ja aivopesustaan. Toisaalta sionistisen miehitysarmeijan verkkosivut eivät edes teeskentele tunnustavansa Palestiinaa, ei historiallista eikä nykyistä, vaan viittaavat niin ikään "Juudeaan ja Samariaan".
Khalil (Hebron) itsessään on yksi ilmiömäisen röyhkeimmistä esimerkeistä siitä, miten laittomat juutalaiset siirtolaiset hallitsevat palestiinalaisten maata. Noin 800 aseistautunutta siirtokuntalaista hallitsee H2:ta, Khalilin aluetta, joka on täysin sionistien valvonnassa. Erityisesti Tel Rumeidassa hyökkäykset ovat vuosien mittaan olleet jatkuvia ja vakavia. Samalla Israelin armeija on tukenut heidän sadistisia iskujaan. Kaikenikäiset palestiinalaiset joutuvat usein hyökkäyksen kohteeksi, ja siirtokuntalaiset ovat häätäneet perheitä raa'asti kodeistaan ja miehittäneet ne.
Monta kertaa miehitetyssä Palestiinassa huomasin itseni ja muiden aktivistien tekevän asioita, jotka tuntuivat olevan täyttä ajanhukkaa. Khalilissa seisoimme tuntikausia tarkastuspisteiden lähellä ja seurasimme, pidättelivätkö sotilaat kohtuuttomasti palestiinalaisia tai estivätkö he heitä kulkemasta.
Joissakin tapauksissa läsnäolomme sai sotilaat empimään, ja palestiinalaiset päästettiin kulkemaan, mutta useimmissa tapauksissa sotilaat olivat niin väkivaltaisia, etteivät he välittäneet vaikka näimme (ja kuvasimme) heidän julmuuksiaan palestiinalaisia kohtaan. Usein sotilaat pidättivät myös meidät, kun kieltäydyimme poistumasta alueelta, joka oli yhtäkkiä julistettu "suljetuksi sotilasalueeksi"; taktiikka, jota sionistinen armeija käyttää pitääkseen palestiinalaiset ja ulkomaalaiset poissa alueelta ja myös liittääkseen itselleen lisää palestiinalaisten maata (kuten Susiyan tapauksessa).
Shuhada-kadulla (Marttyyrikatu) - joka oli aikoinaan Khalilin kukoistava ja vauras pääkatu, mutta nyt aavekatu, jonka talot on suljettu ja jonka oviin ja seiniin on ruiskutettu rasistisia vihagraffitteja - istuimme tuntikausia auringonpaisteessa, koska halusimme vain olla paikalla, jotta siirtokuntalaiset eivät hyökkäisi palestiinalaislasten kimppuun, kun he kävelivät kouluun, tai palestiinalaisnaisten ja vanhusten kimppuun, kun he liikkuvat alueella. Tuntikausien istuminen tuntui valtavalta ajanhukalta, mutta monissa tapauksissa läsnäolo todella mahdollisti jonkinasteisen turvallisen kulkemisen.
Osallistuimme sionistisotilaiden tuhoamien kotien jälleenrakentamiseen sillä heppoisella verukkeella, että rakennuslupia (Israelin myöntämiä) tai kaavoituslakeja ei ollut. Eräässä tapauksessa perhe, jonka kanssa olimme mukana, oli rakentamassa taloa uudelleen kolmatta kertaa. Israeli Committee Against House Demolitions -järjestö arvioi, että ainakin 27 000 palestiinalaiskotia on purettu vuoden 1967 jälkeen (tähän ei lasketa Gazassa pommitettuja koteja). Prawerin suunnitelmaan perustuen sionistit aikovat siirtää 70 000 palestiinalaista joilla on Israelin kansalaisuus, ja tuhota 35 kylää Naqabin autiomaassa, miehitetyn Palestiinan alueella.
Kommentti: Muista että tämä artikkeli on kirjoitettu kymmenen vuotta sitten. Tuhansia palestiinalaiskoteja, -maatiloja ja -liiketiloja on tuhottu lisää tämän jälkeen.
Oliivien sesonkiaikaan seurasimme palestiinalaisperheitä alueilla, jotka olivat tunnettuja laittomien siirtokuntalaisten raaoista hyökkäyksistä, ja keräsimme oliiveja paikallisten palestiinalaisten kanssa, kunnes väistämättömät hyökkäykset tapahtuivat. Kerran eräs palestiinalainen sai ikävän haavan päähänsä häntä kohti heitetyistä kivistä. Jäin täpärästi paitsi kiveniskusta ohimoon, sillä kamerakäteni esti sen. Noin kuusi siirtokuntalaista yläpuolellamme olevalla kukkulalla eivät olleet harmissaan, kun huusimme, että he vielä tappavat jonkun. Se oli loppujen lopuksi heidän tarkoituksensa.
© Eva BartlettPalestiinalaiseen oliivinviljelijään kohdistunut hyökkäys laittomien siirtolaisten toimesta.
Sotilaallisen invaasion aikana Nablusin vanhassa kaupungissa, Länsirannan pohjoisosassa, kuljimme kaduilla tuodaksemme ruokaa koteihinsa jääneille palestiinalaisille ja saatoimme niitä, jotka olivat olleet kotinsa ulkopuolella, kun ulkonaliikkumiskielto määrättiin. Erään iltasulun aikana, kun olimme saattaneet kolme naista israelilaissotilaiden saartamiin taloihin, sotilaat ottivat mukanamme olleen palestiinalaisen lääkintämiehen vangiksi, sitoivat hänen silmänsä ja kätensä käsiraudoilla ja käyttivät häntä ihmiskilpenä estääkseen palestiinalaisten vastarintaa taistelemasta hyökkääviä sotilaita vastaan. Yksikään yrityksistämme neuvotella hänen vapauttamisestaan ei onnistunut, eikä sillä ollut minkäänlaista vaikutusta, että kerroimme sotilaille siviilien - vieläpä lääkintämiesten - vangitsemisen ihmiskilpinä olevan laitonta. Sillä he tietävät olevansa lain yläpuolella...
© Atef Safadi/European Press AgencyIsraelin rakentama muuri, joka erottaa Shuafatin pakolaisleirin Itä-Jerusalemin asuinalueesta.
"Kumiluodit" ovat itse asiassa metallilaakereita, joissa on hyvin ohut kumipinnoite, ja ne halkaistaan usein tarkoituksellisesti auki ennen ampumista, jotta ne aiheuttaisivat mahdollisimman suuren vamman. Ne on tarkoitettu käytettäväksi vain jalkoihin, mutta sionistisotilaat ampuvat rutiininomaisesti kasvoihin.
Bil'inin mielenosoittajiin ammutun kyynelkaasun määrä on aivan älytön, mutta tappavampaa on tapa, jolla se ammutaan: usein se ammutaan suoraan henkilöä kohti, mikä Bassam Abu Rahmen tapauksessa johti hänen kuolemaansa. Bassam ei selvinnyt hengissä, kun häntä ammuttiin vain muutaman metrin etäisyydeltä suurnopeuksisella kyynelkaasukanisterilla. Kun hänet tapettiin huhtikuussa 2009, hän oli kahdeksastoista muuria vastaan protestoinut kyläläinen, jonka sionistinen armeija on murhannut. Kuolleiden joukossa on useita 14-16-vuotiaita ja yksi 10-vuotias.
Mielenosoituksen järjestäjiksi katsottuja siepataan järjestelmällisesti sekä mielenosoitusten aikana että kylään tehtyjen yöllisten ratsioiden aikana, ja heitä pidetään yleensä kuukausia ilman syytteitä, ja joitakin 134:stä palestiinalaisesta pidetään Israelin vankiloissa "hallinnollisessa pidätyksessä".
Osallistuimme Bil'iniin ja lukuisiin muiden palestiinalaiskylien järjestämiin gandhilaishenkisiin mielenosoituksiin, marssimme heidän kanssaan ja olimme vastaavanlailla kyynelkaasupilvien armoilla. Kun näytti siltä, että armeija aikoi siepata palestiinalaisen, yritimme "vapauttaa" hänet pidätyksestä. Eräällä kertaa kiedoimme itsemme Adeebin (joka on yksi Bil'inin monta kertaa siepatuista mielenosoittajista) ympärille ja onnistuimme estämään hänen pidätyksensä, mutta saimme iskuja vartaloon ja potkuja päähän, jonka jälkeen sotilaat heittivät kyynelkaasukanisterin suoraan meitä kohti [video].
Ironista tällaisessa väkivallattomiin protesteihin kohdistuvassa julmuudessa on se, että valtamedia kysyy usein, "miksi ei ole olemassa yhtään palestiinalaista Gandhia?". Mutta jokainen sionistisen vallan alla eletty päivä on jo itsessään väkivallaton protesti, puhumattakaan varsinaisista mielenosoituksista, joita järjestetään joka viikko.
Vaikka olen nähnyt Israelin armeijan ja siirtokuntalaisten harjoittamaa hirvittävää väkivaltaa ja nöyryytystä palestiinalaisia kohtaan, olen noin neljän vuoden aikana miehitetyssä Palestiinassa nähnyt yllättäen myös paljon kauneutta, anteliaisuutta, kulttuuria ja sinnikkyyttä.
Tämä ei olisi yllättävää kenellekään, joka tuntee palestiinalaisia, mutta sellaiselle, joka kuulee vain Israelin valtion palestiinalaisiin kohdistetuista sotatoimista, tuskin odottaa täällä kauneuden ja elämän kukoistavan.
Valitettavasti silti kärsimys ja tragedia on paljon yleisempää kuin ilo ja toivo, mikä on samanlainen epätasapaino kuin raskaasti aseistetun sionistisen valtion ja kivillä ja kotitekoisilla raketeilla aseistettujen palestiinalaisten välinen voimasuhde.
Vähintä, mitä me voimme tehdä, on pyrkiä muuttamaan tätä epätasapainoa kohti oikeudenmukaisuutta.
Osa 2
Epätavallisen voimakkaat rankkasateet tulvivat viime kuussa suurelle osalle Gazaa, jossa jo kärsittiin Israelin ja Egyptin vuodesta 2006 jatkuneesta tiukasta piirityksestä. Tämä on vaikuttanut satojen tuhansien ihmisten elämään, ja yli 5 000 ihmistä on evakuoitu kodeistaan. Sähkökatkokset, jotka kestävät 20-22 tuntia päivässä tai kokonaisia päiviä, ovat tulleet tavallisiksi ja vaikuttavat Gazan elämän kaikkiin osa-alueisiin.
Gazan kaistale on 40 kilometriä pitkä, leveimmillään 12 kilometriä pitkä ja 365 neliökilometrin kokoinen kaistale, jolla asuu 1,7 miljoonaa palestiinalaista, joista kaksi kolmasosaa on pakolaisia.
Vaikka Gazan kärsimykset ulottuvat vuosikymmeniä taaksepäin, vuodesta 2006 lähtien suuri osa maailmasta on katkaissut suhteet Gazaan, ja vuodesta 2007 lähtien Israel on Egyptin ja länsivaltojen tukemana asettanut Gazan täydelliseen saartoon.
Kyseessä ei ole pelkkä taloudellinen saarto, vaan pikemminkin täydellinen liikkumisen, tavaroiden ja terveydenhuollon saannin estäminen sekä polttoaineen, ruokakaasun ja lääkkeiden tuonnin rajoittaminen, vain muutamia tuotteita mainitakseni. Se vaikuttaa kaikkiin kuviteltavissa oleviin elämän osa-alueisiin.
Marraskuussa 2008 liityin venematkalle, jossa joukko Euroopan parlamentin jäseniä purjehti Kyprokselta Gazan kaistalle yrittäen symbolisesti murtaa saartoa. Solidaarisuuden osoituksen lisäksi se oli myös ainoa keinoni päästä Gazaan. Koska Israel valvoo yhtä lukuun ottamatta kaikkia rajanylityspaikkoja, ja loput rajanylityspaikat ovat Egyptin Mubarakin hallituksen valvonnassa, ainoa vaihtoehto oli saapua Gazaan meriteitse. Lopputulos ei kuitenkaan ollut varma: Israel valvoo myös palestiinalaisten vesiä.
© Eva BartletIsraelin tykkivene koukkaamassa kohti Dignityä, sen seilatessa kansainvälisiä vesiä pitkin kohti Gazaa.
Liityin kourallisen muiden ISM:n ihmisoikeusaktivistien joukkoon aloittaakseni kolmen vuoden ajan surrealistisimmat ja hirvittävimmät kokemukset aktivistina, joita minulla on koskaan ollut.
Työmme koostui maanviljelijöiden ja kalastajien saattamisesta heidän yrittäessään tehdä työtään ja joutuessa säännöllisesti sotilaiden konekivääritulen kohteeksi. Kalastajat joutuvat myös kranaatinheitinten ja raskaiden vesitykkien hyökkäysten kohteeksi, joiden voima rikkoo ikkunoita, halkaisee veneiden puisia rakenneosia ja tuhoaa elektronisia navigointilaitteita. Israelin laivasto lisää suihkuun usein myös kemikaalia, joka jättää kastuneet uhrit haisemaan ulosteelle päiväkausiksi. [videoita]
Eräässä kalastajiin kohdistuneessa hyökkäyksessä laivasto ampui ensin konekiväärillä kalastustroolaria kilometrin päässä Gazan pohjoisrannikolta noin viidentoista minuutin ajan ja ampui sitten ohjuksen, joka sytytti veneen tuleen. Kalastajat hyppäsivät yli laidan ja pelastuivat, mutta vene ei pelastunut. Alus tuhoutui liekeissä, ja sen mukana tuhoutui myös noin kahdeksan kalastajan toimeentulo, jotka työskentelivät säännöllisesti veneellä.
Kun olin marraskuussa 2008 ollut puoli tuntia ensimmäisellä retkelläni kalastajien kanssa, israelilainen tykkivene syöksyi meitä kohti ja väisti vasta viime hetkellä. Pelottelua. Kalastajat ryntäsivät kelaamaan verkkojaan. Pian sen jälkeen toinen tykkivene syöksyi kohti tulittaen vesitykillä. Troolarimme pääsi pakenemaan ennen kastelua. Tämä vähäinen häirintä kalpenee niiden toistuvien hyökkäysten rinnalla, joita yleensä tapahtuu, kun kalastajat yrittävät kalastaa edes muutaman meripeninkulman päässä rannikosta. Oslon sopimuksen mukaan palestiinalaisilla kalastajilla on oikeus kalastaa 20 meripeninkulman päässä rannikosta, mutta Israelin sääntöjen mukaan raja on kuusi meripeninkulmaa. Kun kalastajien kimppuun hyökätään merellä, tapahtuu se usein toistuvasti Israelin laivaston seuratessa heitä paikasta toiseen, jolloin kalastusyritykset jäävät suurelta osin tuloksettomiksi.
Kalastajia siepataan säännöllisesti, ja laivasto varastaa heidän veneensä. Jos veneet palautetaan, se tapahtuu lopulta vasta monien kuukausien kuluttua, ja ne riisutaan verkoista ja varusteista. Kalastajien sieppausprosessi etenee yleensä seuraavasti: yksi tai useampi israelilainen tykkivene hyökkää kalastustroolarin (tai Gazassa yleisten pienten soutuveneiden) kimppuun konekivääritulella ja/tai kranaatinheitinammunnalla; laivasto käskee kalastajia riisuutumaan alusvaatteitaan myöten, sukeltaa veteen ja pakottaa heidät usein uimaan tai polkemaan vedessä pitkiä aikoja veden lämpötilasta riippumatta. Tämän jälkeen kalastajat nostetaan alukseen, siepataan pidätyskeskukseen ja kuulustellaan kaikesta muusta kuin kalastuksesta.
Samanlaista pelottelupolitiikkaa harjoitetaan päivittäin Gazan raja-alueilla, joilla maanviljelijät ja kaikki rajan lähellä työskentelevät tai asuvat joutuvat mahdollisesti konekiväärituleen tai pommituksiin. Näihin kuuluvat myös jotkut kaistan köyhimmistä, yleensä lapset, jotka työskentelevät raja-alueilla keräämässä kiviä ja raunioita (Israelin armeijan tuhoamista kodeista) jälleenmyyntiä varten rakennusteollisuudelle. Nämä työläiset ovat vaarassa kahdella tavalla: konekivääritulen tai kranaatinheitinten kohteeksi joutuminen ja se, että raunioiden alla olevat räjähtämättömät pommit räjähtävät, kun niihin kosketaan. [videot].
Gazan kansaa vastaan vuosina 2008-2009 käydyn sodan aikana sotakoneiden pommitusten lisäksi monet raja-alueiden kodeista tuhottiin ja purettiin räjähteiden avulla. Tämä tapahtui samanaikaisesti raja-alueiden kaivojen ja sadevesisäiliöiden tahallisen tuhoamisen yhteydessä. Panssarivaunut ja puskutraktorit murskasivat valtavia maa-alueita täysin käyttökelvottomaan kuntoon. Tämä kaikki yhdessä teki rajaa reunustavista alueista elinkelvottomia ja lähes mahdottomia viljellä. [katso linkki]
Israelilaiset sotilaat ottavat säännöllisesti kohteekseen maanviljelijöitä, jotka yrittävät päästä mailleen, olivatpa he sitten vanhuksia tai lapsia (ja sukupuolesta riippumatta). Israelin viranomaisten Gazan puolelle 90-luvun puolivälissä yksipuolisesti perustama 50 metrin "puskurivyöhyke" on vuosien mittaan laajentunut nykyiseen 300 metrin "puskurivyöhykkeeseen". Todellisuudessa palestiinalaisten kimppuun hyökätään jopa kahden kilometrin päässä rajasta.
Tämä kielletty alue varastaa noin kolmanneksen Gazan maatalousmaasta, joka sattuu olemaan kaistan hedelmällisintä maaperää. Kyseessä on alue, joka tunnettiin aiemmin Gazan "leipäkorina", koska siellä kasvoi aikoinaan runsaasti oliivi-, hedelmä- ja pähkinäpuita, vehnää ja ruista, linssejä ja kikherneitä sekä erilaisia vihanneksia ja hedelmiä. Nyt "turvallisuuden nimissä" panssaroidut puskutraktorit ja panssarivaunut tasoittavat joka viikko peltomaita jopa Israelin asettaman 300 metrin rajan yli.
Olimme mukana viljelijöiden kanssa istuttamassa vehnää tai korjaamassa satoa, usein matalakasvuisia kasveja, kuten persiljaa tai linssejä. Tätä tehdessään he joutuvat rutiininomaisesti israelilaisten sotilaiden tulituksen kohteeksi, kun he ajavat jeepeillä tai ampuvat tarkka-ampujien tyyliin raja-aitaa reunustavista hiekkakumpareista. Osa maanviljelijöistä on palkkatyöläisiä, jotka ansaitsevat parhaimmillaan viisi dollaria päivässä ja osallistuvat näin perheidensä tuloihin. Toiset ovat isovanhempia ja lapsenlapsia, jotka työskentelevät maalla, jota heidän perheensä ovat viljelleet sukupolvien ajan.
Sotilaiden tykkitornit ovat levittäytyneet pitkin rajaa, mukaan lukien kauko-ohjatut tornit, joissa on kääntyviä konekiväärejä, joita kilometrin päässä sijaitsevissa valvontahuoneissa toimivat sotilaat ampuvat joystickeillä. Toimintatapamme oli seistä kädet ylhäällä ja näkyvästi poistaa kaikki sellainen, mitä voitaisiin tulkita uhkaavaksi, ja pysyä paikoillaan, kunnes maanviljelijät olivat saaneet työnsä valmiiksi. Kyse oli siitä, että maanviljelijät vaativat takaisin maata, jolta heidät on väkisin työnnetty pois Israelin politiikan ja ampumisten vuoksi. Käytimme vain ohuita huomioliivejä, ja useimmilla meistä oli mukanaan videokamerat, joilla dokumentoida uhkaavat tilanteet.
Kun sotilaat ampuvat, se tapahtuu usein sen jälkeen, kun he ovat tarkkailleet maanviljelijöitä pitkiä aikoja. Eräässä tapauksessa sotilaat tarkkailivat meitä, kun työskentelimme yli 500 metrin päässä rajasta sijaitsevalla maalla kahden tunnin ajan. Kun maataloustyöntekijät työnsivät vikaantunutta lava-autoa, alkoivat sotilaat ampua heitä kohti. Vaikka seisoimme viljelijöiden edessä, heidän ja sotilaiden välissä, räiskivät he ympärillemme ja osuivat 17-vuotiasta kuuroa maataloustyöntekijää pohkeeseen.
Toisessa tapauksessa israelilaiset sotilaat tulittivat meitä voimakkaasti yli 40 minuutin ajan noin 500 metrin päästä. Maanviljelijät makasivat maassa, eikä heillä ollut mitään kunnollista suojaa. Me seisoimme, ja luodit lensivät metrien päässä käsistämme, päistämme ja jaloistamme. Kanadan suurlähetystöstä soitettiin minulle ja sanottiin, etteivät he puuttuisi asiaan ja että humanitaaristen avustustyöntekijöiden olisi oltava tietoisia Israelin turvallisuuspolitiikasta Gazan raja-alueilla.
Vaikka vamma ei olisikaan välittömästi kuolemaan johtava, raja-alueilla ammutut ihmiset ovat vaarassa vuotaa kuiviin ennen kuin he pääsevät lääkärin hoitoon. Ambulanssit, jotka ovat myös israelilaisten ampumisten ja kranaattien kohteena, eivät voi ottaa riskiä tulla liian lähelle rajaa. Kun Ahmed Deebiä, 21-vuotiasta palestiinalaista joka osallistui Israelin rajapolitiikkaa vastustavaan mielenosoitukseen, ammuttiin reisivaltimoon, hän oli menettänyt jo liikaa verta, ja kuoli sairaalaan päästyään. [kts. myös reportaasi: Mitä uhkaa minä aiheutin Israelin sotilaille?]
Kesäkuun 14. päivänä 2009 liityimme palestiinalaisten vapaaehtoisten joukkoon Gazan pohjoisosassa Beit Hanounissa etsimään kaksi kuukautta aiemmin kadonneen nuoren miehen ruumista. Eräs alueella asuva paimen oli ilmoittanut haistaneensa kuolleen ruumiin hajun koillisella alueella lähellä raja-aitaa. Kun kävelimme rivissä ja haravoimme maata ruumiin löytämiseksi, israelilaiset sotilaat alkoivat tulittaa meitä. Kuolleen miehen isä käveli kanssamme ja väisteli jokaista laukausta. Luodit tulivat lähemmäksi, ja kun löysimme pahasti hajonneen ruumiin, lastasimme hänet lakanaan ja raahasimme hänet pois isän itkiessä. Israelilaiset kieltävät palestiinalaisilta edes sen, että heidän rakkaittensa ruumiit voitaisiin ottaa arvokkuudella talteen.
Gazan sodan aikana vuosina 2008-2009, jossa kuoli ainakin 1419 ihmistä, työskentelimme vapaaehtoisina Palestiinan Punaisen Puolikuun kanssa matkustaen heidän ambulanssien mukana, dokumentoiden samalla Israelin hirmutekoja ja sotarikoksia.
Tarkoituksenamme oli estää sotakoneiden, panssarivaunujen ja lennokkien hyökkääminen lääkintämiesten kimppuun. Tähän vaikutti se, että jo ensimmäisellä viikolla kaksi lääkintämiestä oli saanut surmansa ja 15 muuta loukkaantunut työtehtävissään (23 päivää kestäneiden hyökkäysten päättyessä 23 ensihoitotyöntekijää oli saanut surmansa ja 50 loukkaantunut). Geneven yleissopimusten mukaan lääkintämiesten ja pelastustyöntekijöiden on päästävä turvallisesti haavoittuneiden ja kuolleiden luo. Gazassa kansainvälisellä oikeudella ei ole väliä, kuten ei niin monella muullakaan asialla, joten lääkintämiehiä yksinkertaisesti estetään tavoittamasta heitä tarvitsevia haavoittuneita, ja sen sijaan he itse joutuvat hyökkäysten kohteeksi. [kts. myös nämä reportaasit].
Israelin hävittäjäkoneet iskivät heti ensimmäisten minuuttien aikana suoraan poliisiasemiin tiheään asutuilla alueilla eri puolilla kaistaa. Shifan sairaalassa ja Gazan pääsairaalassa oli valtavasti ihmisiä kaaottisesti etsimässä läheisiään, ja ruumiita oli kaikkialla. Sairaalan lattiat olivat täynnä eriasteisesti vahingoittuneita ihmisiä, jotka odottivat hoitoa, myös huonosti varustetussa teho-osastossa. Ambulansseja ja autoja ajoi loputtomana virtana ohi, ja ne kuljettivat loukkaantuneita sekä kuolleita.
Punaisen Puolikuun asemalle Jabalian itäosassa, Pohjois-Gazassa, oli toisena aamuna liian vaarallista mennä lääkintämiesten kanssa: maahyökkäys oli alkanut yön aikana, ja kranaatit lensivät vaarallisen läheltä rakennusta. Aamulla sinne oli vielä mahdotonta päästä, mutta hyökkäysten päättyessä palasimme alueelle ja näimme rakennuksen täysin konekivääritulen ja kranaatiniskujen täyttämänä. Toisena aamuna lääkintämies, jonka kanssa olin työskennellyt koko illan, kuoli ambulanssinsa läpäisseeseen nuoliammukseen. [katso myös reportaasi: Mahdollisimman suurten tappioiden varmistaminen Gazassa].
Israel käyttää valkoista fosforia Gazan asuinalueilla.
Näin myös kauhistuneita siviilejä, joita armeija oli pitänyt panttivankeina. Heiltä oli evätty ruoka, vesi ja lääkkeet ja monia oli terrorisoitu. Ihmisiä virtasi kaikkialta Pohjois-Gazan alueilta, osa kävellen pommitusten alla, etsien turvaa, jota ei ole. Ja lennokki-iskujen uhrit: armeija käyttää hyvin julmaa pommitusmenetelmää: se iskee alueelle ja iskee uudelleen muutaman minuutin kuluessa, pommittaen tarkasti niitä, jotka ovat tulleet auttamaan ensimmäisen iskun uhreja. En koskaan unohda erään miehen itkua, jonka vaimo joutui tuon kohtalokkaan toisen iskun kohteeksi. Hän huusi kiljuen, kun hän keräsi rakkaansa palasia ja saattoi vaimonsa ruumishuoneelle.
23 päivää kestäneiden jatkuvien pommitusten päätyttyä ja monia hirmutekoja myöhemmin, aloimme nähdä Gazan kaistaleen laajuisten hyökkäysten jäljet kokonaisuudessaan. Palestiinalaisia, mukaan lukien lapsia, ammuttu lähietäisyydeltä; perheitä hautautuneena elävältä kokonaisten rakennusten pommituksissa, joista eloonjääneiltä evätty päivien ajan tarvittava hoito kunnes monet kuolivat vammoihinsa; rasistisia viha-aiheisia graffiteja jätetty sotilaiden miehittämien talojen seiniin; jalkapallokentän kokoisia maakuoppia, joissa pidetty alastomaksi riisuttuja vankeja päiväkausia vankeudessa ja joista osa viety pois israelilaisiin vankiloihin; pommitettuja sairaaloita, myös valkoisella fosforilla - mukaan lukien kuntoutussairaala, jossa suurin osa potilaista oli invalideja; päiväkoteja, yliopistoja, moskeijoita, toreja, kouluja ja maatiloja pommitettu ja tuhottu. [katso reportaasi: Israelin sotarikokset näkivät päivänvalon].
Tämä painajaismainen skenaario toistui marraskuussa 2012 Israelin kahdeksan päivää kestäneissä pommituksissa, joissa kuoli 171 palestiinalaista. Sen lisäksi, että armeija teurasti lisää palestiinalaisia, se myös aiheutti hävitystä kaistan infrastruktuuriin ja tuhosi jälleen keskeiset sillat, vesi- ja viemärilinjat, koulut, jalkapallostadionin, terveysklinikat ja sairaalat sekä televisioasemat, ja palestiinalaiset joutuivat jälleen siivoamaan Israelin sotatoimien jäljet. Samaan aikaan Israelin viranomaiset ovat rajoittaneet ja nyt kieltäneet rakennusmateriaalien tuonnin Gazaan, mikä tekee tuhoutuneiden talojen ja rakennusten jälleenrakentamisen lähes mahdottomaksi [katso reportaasit: Killing Before the Calm ja The Flattening of Gaza].
Ilman verilöylyjä ja ammuskelujakin on elämä Gazassa sietämätöntä.
Vuonna 2006 sionistien sotakoneet pommittivat Gazan ainoaa voimalaa, joka tuolloin tuotti noin puolet Gazan energiantarpeesta. Sittemmin rakennusmateriaalien ja varaosien kieltäminen on merkinnyt sitä, että voimalaa ei ole koskaan saatu kunnostettua kokonaan, ja sähkön puute aiheuttaa sähkökatkoksia. Hyvinä aikoina sähkökatkokset kestävät vain 6-8 tuntia päivässä. Tällä hetkellä Gazassa on polttoainepulaa, joka johtuu sekä Ramallahin hallituksen osallisuudesta että Gazan ja Egyptin välisten elintärkeiden tunneleiden pommituksista, joten Gazassa on niin vähän polttoainetta voimalaitoksen pyörittämiseen, että sähkökatkot vaihtelevat keskimäärin 14-18 tunnin välillä päivässä.
Tämä vaikuttaa vaarallisesti terveydenhuoltoon, puhtaanapitoon, vesihuoltoon, koulutukseen ja teollisuuteen. Sairaaloissa elämää ylläpitävät laitteet, leikkaussalit, teho-osastot, dialyysilaitteet, plasman ja lääkkeiden jääkaapit ja jopa yksinkertaiset hygieeniset pesutoiminnot kärsivät [kts reportaasit: Israeli Siege on Gaza Causes Waste Crisis sekä Attack on Water Brings Sanitation Crisis].
Jätevedenpuhdistamot, jotka ovat jo valmiiksi ylikuormitettuja korjausten ja laajennettujen jätevesialtaiden puuttuessa, joutuvat lopulta laskemaan mereen noin 90 miljoonaa litraa jätevettä; sähkökatkosten aikana jäteveden laskeminen lisääntyy, ja jätevesialtaat tulvivat toisinaan yli asuinalueille, kuten hiljattain tapahtui eräässä Gazan kaupunginosassa. [kts reportaasit: Attack on Water Brings Sanitation Crisis sekä Israel's threat to cut Gaza water supply would be "complete catastrophe"]
Kävin Gazassa ollessani muutamassa tunnelissa. Vaikka jotkin Gazasta Egyptiin johtavista sadoista tunneleista on vahvistettu ja ovat riittävän suuria kiellettyjen tavaroiden, kuten ajoneuvojen tai jopa kamelien, kuljettamiseen, olivat näkemäni tunnelit pieniä, heikosti puulankuilla vahvistettuja ja tunnelit kulkivat vierekkäin, toinen toisensa päällä. Tunneleissa työskentelevät kuuluvat Gazan epätoivoisen köyhiin, jotka tekevät pitkiä, sietämättömän kuumia työtunteja mitättömällä palkalla ja ovat aina alttiina tunnelin romahtamisen, huonojen johdotusten aiheuttaman sähköiskun tai israelin pommi-iskujen vaaroille.
Mutta tunneleiden kautta Gazaan pääsi sentään tavaroita, joita sionistihallinto on kieltänyt tai rajoittanut. Vuosina 2008-2010 näihin kiellettyihin tavaroihin kuului satunnaisia asioita, kuten vaippoja, A4-paperia, karjaa, siemeniä, lannoitteita, kenkiä ja pastaa. Israelin hallinto meni jopa niin pitkälle, että se laski kaloreiden vähimmäismäärän, joka tarvitaan, jotta palestiinalaiset eivät kuolisi täysin nälkään (kts. artikkeli Food Consumption in the Gaza Strip — Red Lines). Jopa senkin jälkeen, kun joitakin näistä naurettavista rajoituksista oli lievennetty, olivat tunnelit edelleen ratkaisevan tärkeitä polttoaineen ja ruoanlaittokaasun riittävän määrän tuonnin kannalta.
YK:n vuonna 2012 julkaisemassa raportissa todetaan, että liiallisen vedenoton aiheuttamat vahingot rannikon pohjavesialueelle ovat peruuttamattomia vuonna 2020, jos toimiin ei ryhdytä nyt. Tällä hetkellä 95 prosenttia Gazan vedestä on WHO:n standardien mukaan juomakelvotonta.
Kriisin keinotekoiset tekijät, jotka muuttavat elämän Gazassa täysin sietämättömäksi ja vaaralliseksi, ovat jatkaneet kiihtymistään, ja samaan aikaan Gazaa koskeva tiedotusvälineiden pimento jatkuu. Kaistaleella saamieni kokemusten perusteella, joihin kuuluivat tapaamiset eri vesi-, sanitaatio-, terveys- ja maatalousviranomaisten kanssa, sain tietää, että nykyinen 80 prosentin riippuvuus ruoka-avusta voitaisiin muuttaa, työttömyyslukuja alentaa ja ihmisarvoinen elämänlaatu mahdollistaa, jos -ja vain jos- saarto poistetaan, vienti ja vapaa liikkuvuus sallitaan sekä Israelin hyökkäykset maanviljelijöitä ja kalastajia vastaan lopetetaan.
Siihen asti kunnes maailman johtajat, -mukaan lukien Kanadan hallinto-, lopettavat sokean tukensa Israelin sionistihallinnolle ja ryhtyvät toimiin niiden lukuisten YK:n päätöslauselmien täytäntöönpanemiseksi, joissa palestiinalaisille taataan oikeudenmukainen elämä, tulee kärsimys Palestiinassa vain lisääntymään.
Lukijoiden kommentit
meidän uutiskirje