Suomessa on uutisoitu varsin vähän kanadalaisprofessori Jordan Petersonista, joka on muutamassa vuodessa noussut erittäin suosituksi puhujaksi henkilökohtaista vastuuta korostavien ja ääriajattelua vastustavien luentojensa ansiosta.

Jordan Peterson on kliininen psykologi ja Toronton yliopiston psykologian professori. Hän on opettanut myös Harvardin maineikkaassa yliopistossa. Petersonin yli 30-vuotinen akateeminen ura on keskittynyt mm. psykofarmakologian, kliinisen psykologian, työ- ja sosiaalipsykologian, sekä neuropsykologian pariin. Peterson on julkaissut yli sata akateemista tutkimusta, ja vuoteen 2017 mennessä häntä oli siteerattu muissa akateemisissa tutkimuksissa yli 8000 kertaa.

Jordan Petersonin yhtenä päämääränä on ollut tutkia ihmisen persoonallisuutta ja integroida sen tulkintaan historiallinen, konstruktivistinen, psykoanalyyttinen, behavioristinen ja neuropsykologinen näkökulma. Peterson onkin avannut ihmisen psykologista maailmaa Dostojevskin, Solženitsyn ja Nietzschen kirjallisten töiden, Jean Piagetin opetusteorioiden, freudilaisen ja jungilaisen analyysin, evoluutiopsykologian tutkimusten sekä uskonnollisten ja mytologisten tarinoiden kautta.

Peterson on puhunut osana luentojensa aiheena äärilaidoilla olevien poliittisten ideologioiden vaarallisuudesta koko uransa ajan, keskittyen erityisesti natsi-Saksan ja kommunistisen Venäjän yhteiskuntien psykopatologisen luonteen analysointiin. Peterson on julkaissut kaksi kirjaa, Maps of Meaning: The Architecture of Belief (1999) sekä suomeksikin julkaistu 12 elämänohjetta - käsikirja kaaosta vastaan (2018).

Pariisin verilöylyn jälkeen löysin itseni miettimästä maailmamme surrealistista tilaa sekä kaikkialla maapallollamme tapahtuvia lukemattomia humanitäärisiä katastrofeja ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksia. Sotarikoksista Irakissa, Gazassa, Syyriassa ja Libyassa, joita säestävät ilmaiskut, pommituslennot ja hallintojen vaihto-operaatiot, on tullut rutiinia. Jemenin kansanmurha, vaikkakin ollen humanitäärinen katastrofi, saa ainoastaan vähän huomiota mediassa. Yhdysvaltojen johtama propaganda sekä sen asettamat tiukat pakotteet ovat horjuttaneet Venezuelaa taloudellisesti, mahdollisesti johdantona hyökkäykselle. Eläkkeiden ja säästöjen ryöstely hallitusten toimesta on alkanut, musertaen eläkeläiset, samalla kun yhtiömoguleille maksetaan 380 kertaa enemmän palkkaa, kuin palkkatyöläisille keskimäärin. Vallitsevasta ideologiasta, teologiasta tai filosofiasta huolimatta, ovat asiat aina olleet näin. Sotien ja kärsimysten brutaalius on historiallinen realiteetti.

Ollessani ahdistunut ja etsiessäni vastauksia käännyn valitsemani alan, psykologiaan, puoleen. Olen tullut siihen tulokseen, että vallitsevassa geopoliittisessa maisemassa, jota johtaa poliittisen herruuden ja resurssien hyväksikäytön tavoittelu, on maallikolle - saadakseen tästä kaikesta mitään tolkkua - lisääntyvässä määrin välttämätöntä hankkia perustavan tason ymmärrys inhimillisestä pahuudesta.

Fyysikko ja psykoanalyytikko Ian Hughes kirjoittaa:

Pienellä joukolla psykologisesti poikkeavasta persoonallisuudesta kärsivillä ihmisillä on historian saatossa ollut äärettömän vahingollinen vaikutus yhteiskuntiimme, politiikkaamme ja maailmaamme. Päästen häikäilemättömyytensä ansiosta vaivatta valta-asemiin, ovat he jo pitkään hallinneet maailman psykologisesti normaalia ihmisenemmistöä.

Anteeksipyynnön hyödyt ovat aika itsestäänselviä: sen avulla sovitellaan asioita, puretaan syyllisyyttä ja päästään eteenpäin ihmissuhteissa, joissa toisen loukkaaminen on johtanut jännittyneeseen ja kiusalliseen ilmapiiriin.

Mutta anteeksipyytäminen ei ole niin helppoa: se on hyvin epämiellyttävää, sillä omien virheiden ja mokien myöntäminen tekee haavoittuvaiseksi. Tämän vuoksi yritämme usein -kömpelöllä lopputuloksella- saavuttaa anteeksipyynnön hyödyt ilman todellista vaivannäköä. Tarjoamme anteeksipyynnöstä epärehellisen version, joka ei edellytä tosiasioiden myöntämistä. Se ei kylläkään useimmiten auta parantamaan tilannetta. Kirjailija Jane Brody kertoi äskettäin New York Timesin kolumnissaan tavasta, jolla saadaan kumottua anteeksipyyntö kuin anteeksipyyntö: se tapahtuu käyttämällä sanaa 'mutta'. Eli, "olen pahoillani, mutta..."

Brody kirjoittaa, "anteeksipyyntö on syyllisyyden tunnustus, joka selvästi tekee ihmisen haavoittuvaiseksi," viitaten terapeutti Harriet Lernerin äskettäin julkaistuun kirjaan Why Won't You Apologize? (suom: miksi et pyydä anteeksi?) (olemme aiemmin haastatelleet Lerneriä hänen kirjansa toisesta aiheesta: kuinka anteeksipyynnön hoputtaminen voi olla huonompi asia kuin kaunan ylläpito). 'Mutta' -sanan lisääminen anteeksipyynnön loppuun on "tekosyy joka kumoaa sen vilpittömyyden. Parhaat anteeksipyynnöt ovat lyhyitä, eivätkä sisällä ylimääräisiä selityksiä."

Oletko koskaan liikuttunut kuultuasi surullisen melodian? Tiedejulkaisu Frontiers in Psychology:ssä äskettäin julkaistun tutkimuksen mukaan kyseessä saattaa olla merkki poiikkeavasta empatiakyvystä.

Suomalaiset tutkijat suorittivat erikoisen kokeensa 102 vapaaehtoisella. Koehenkilöt kuuntelivat ennestään tuntemattoman surullisen instrumentaalikappaleen, jonka jälkeen tutkijat arvioivat heidän tunnereagointiaan eri tavoin, kuten mittaamalla sydämen sykkeen vaihtelua. Tutkijat havaitsivat kolme eri laajaa reaktiota — rentoutunut, rauhallinen suru; ahdistunut ja hermostunut suru; intensiivinen ja lähes yliaistillinen suru. He havaitsivat myös tietyn kaavan: korkeamman empatiakyvyn omaavat kokivat todennäköisemmin intensiivistä surua, mutta muiden tyyppien välillä ei ollut selvää vuorovaikutussuhdetta.

"On ollut tiedossa että ihmiset kokevat paradoksaalista mielihyvää traagisen taiteen avulla, mutta tämä näyttää tapahtuvan selvemmin niillä, joilla on voimakkaampi kyky ymmärtää tunnetasolla toisia ihmisiä," kertoi tutkimusta johtanut tohtori ja Durhamin yliopiston musiikkikognition professori Tuomas Eerola. "päinvastaisesti ihmiset joilla on alhainen empatiakyky, eivät kertoneet kokeneensa liikutuksen tunnetta surullista musiikkia kuunneltuaan."

Eerola ja hänen kollegansa tekivät paljon töitä eliminoidakseen muut syyt koehenkilöiden reaktioihin. He mittasivat osallistujien perussykkeen ja verenpaineen sekä muita tekijöitä, jotka voivat vaikuttaa reaktioihin musiikin aikana.

"Pystyimme rajaamaan muut tunnereaktion syyt pois, kuten tietyt muistot tai lyriikat, käyttämällä kokeessa surullista instrumentaalimusiikkia, jota ei ole voinut kuulla aiemmin." Selitti yksi tutkijoista Jonna Vuoskoski, Oxfordin yliopistosta. "Näin ollen osallistujen tunnereaktiot on täytynyt olla peräisin musiikista itsestään."

Ystävät, älkää menettäkö toivoa. Olemme syntyneet näitä hetkiä varten. Olen kuullut monen kertovan minulle olevansa syvästi sekaisin ja ymmällään. He ovat huolissaan maailman nykyisestä tilasta. Aikaamme kuvastaa kaikkein tärkeimpien asioiden alennustila. Tämä alennustila ymmärrettävästi hämmästyttää monia ja aikaansaa (usein oikeutetun) raivotilan.

Olet käsittänyt tilanteen aivan oikein. Lapsia, vanhuksia, rahvaita, köyhiä ja avuttomia kohtaan hirvittäviin tekoihin syyllistyneiden ylimielisyys tuntuu henkeäsalpaavalta ja käsittämättömältä. Silti kehoitan ja pyydän sydämeni pohjasta ettet sure itseäsi tyhjäksi näiden vaikeiden aikojen vuoksi. Ennen kaikkea ettet menetä toivoa. Sanon tämän siksi, koska olemme syntyneet näitä hetkiä varten. Kyllä, vuosien ajan olemme harjoitelleet ja valmistautuneet käymään läpi juuri tämän aavikkoisen taistelun.

Masennus on globaali epidemia. Se on tärkein tekijä itsemurhissa, jotka tänä päivänä vaativat maailmanlaajuisesti yli miljoonan ihmisen hengen vuosittain. Yksi neljästä amerikkalaisesta kärsii kliinisestä masennuksesta elämänsä aikana, ja luvut nousevat jokaisen uuden sukupolven myötä.

Se ryöstää ihmisiltä unen, energian, keskittymiskyvyn, muistin, seksivietin, ja peruskyvyn nauttia elämästä, kertoo The Depression Cure kirjan tekijä ja kliinisen psykologian professori Stephen Ildari. Masennus voi tuhota ihmisten halun rakastaa, työskennellä, leikkiä ja jopa elämänhalun. Hoitamattomana se voi aiheuttaa pysyvän aivovaurion.

Masennus laukaisee aivojen kipukeskuksia siinä määrin, että monet Ildarin psykiatriset potilaat ovat kutsuneet sitä tuskaksi, kärsimykseksi ja kidutukseksi. "Monet alkavat katsoa kuolemaa tervetulleena pakokeinona," hän kertoo Ted-konferenssin luennolla.

Empatia-ansa: terapeutit ja ohjaajat ovat lähes aina empaattisia helpottaakseen potilaiden toipumista - mutta tämä ominaisuus voi johtaa huolehtivaiset ihmiset sosiopaattien kynsiin, joiden toimintaa avustavia tri Jane & Tim McGregor kutsuvat "apaatikoiksi". Tätä julmaa peliä käsittelevän artikkelimme tarkoitus on auttaa tunnistamaan vaaratekijät ja joutumasta uhriksi.

Sosiopaatin kohteeksi päätyneet ihmiset reagoivat usein itseään syyllistävillä kommenteilla, kuten "olin niin typerä", "mitä oikein ajattelin", tai "minun olisi pitänyt kuunneella vaistoani". Mutta sosiopaatin kanssa oleminen on kuin aivopesua. Sosiopaatti käyttää yleensä pinnallista charmiaan ihmisten ehdollistamiseen ja manipulointiin.


Ensikohtaamisissa sosiopaatit pyrkivät usein arvioimaan ihmisten empatiakykyä, joten sen selvittämistä tähtäävien kysymysten pitäisi laittaa jokaisella varoituskellot soimaan. Korkeasti empaattiset ihmiset ovat usein hyväksikäytön kohteena. Alhaisemman empatiakyvyn omaavat mieluummin ohitetaan, vaikkakin heitä voidaan käyttää osana tätä julmaa peliä.

Sosiopaatit muodostavat 25% vankien populaatiosta, tehden yli kaksi kertaa enemmän aggressiivisia rikoksia kuin muut rikolliset. Sosiopaattien tilastot rikosten uusimisessa on noin puolet korkeampi kuin muilla rikollisilla, väkivaltarikoksissa kolminkertainen.

Mutta kaikki sosiopaatit eivät ole vankilassa. On olemassa myös vähemmän näkyvämpi sosiopaattien aiheuttama tunnetrauman painolasti, joka voi johtaa ahdistuneisuushäiriöön, masennukseen ja traumaperäiseen stressihäiriöön.


Kroonisesti traumatisoituneet ihmiset käyttäytyvät usein ylivalppaasti, ahdistuneesti ja tuohtuneesti, oireinaan esimerkiksi jänittyneisyydestä johtuvaa päänsärkyä, ruoansulatusongelmia, vatsakipua, selkäkipua, vapinaa ja pahoinvointia.

Lapsen altistuminen ja vuorovaikutus sosiopaatin kanssa voi jättää elinikäiset haavat. Tämä voi koskea terapiassa olevia - ja heitä jotka ovat toivuttuaan kouluttautuneet terapeuteiksi. Uudelleen altistuminen aikuisena voi laukaista vanhoja tunteita ja traumoja.

Tämä artikkeli pääpointti ei ole sosiopaatit, vaan kuinka selvitä heidän aiheuttamasta vahingosta.

Pieni mutta hyvin vaarallinen joukko väestöstä on kyvytön tuntemaan empatiaa. Psykopaatit "sopeutuvat" yhteiskuntaan pitämällä yllä ns. normaaliuden maskia. Osa heistä on oppinut piilottamaan patologisen käyttäytymisen niin taidokkaasti, ettei heitä koskaan diagnosoida. Psykiatri Hannu Lauerma kertoo Helsingin TEDx-luennossaan valkokauluspsykopaateista:

[persoonallisuushäiriöisten] joukossa on pienenpieni siivu psykopaatteja, jotka ovat niin etevästi sopeutuneita, että he eivät saa mitään persoonallisuushäiriödiagnoosia, koska se edellyttää näkyvää poikkeavaa käyttäytymistä ja häiriintymistä. Valkokauluspsykopaateista, hyvin harvalukuisista persoonallisuuksista, monet hakeutuvat ammatteihin, jotka ovat [heidän] kykyjä vastaavia. Eli he ovat poliitikkoja, yrityssaneerajia, liikemiehiä, upseereita, pappeja, psykologeja ja lääkäreitä.

[...]

Näiden ihmisten hermosto ei reagoi jännitykseen, vaaraan ja konflikteihin samalla lailla kuin muiden... [psykopaattien] hermoston sähköinen virittyminen on pohjimmillaan alikierroksilla, jolloin tavallinen elämä on psykopaatille kaameaa. Se ei tunnu miltään, vaan he joutuvat elämään eräänlaisessa turtuneisuuden tilassa... kysymys on nimenomaan siitä, että tämä tunteettomuus koskee myötätuntoreaktioita suhteessa muihin.... kysymys on myötäkärsimyksen puutteesta.

Normaali ihminen tuntee epämiellyttävää tunnetta, jos joku lähimmäinen makaa lattialla ja kiemurtelee kivusta. Psykopaatti ei reagoi siihen. Hän voi seurata esimerkiksi lapsen kiduttamista videolta, todennäköisesti näyteltyä sellaista, aivan ilman minkäänlaisia tunnereaktiota. Kaikki psykopaatit eivät ole väkivaltaisia, tai väkivaltaan taipuvaisia. Vaan tyylipuhtaaksi viljelty herrasmiespsykopaatti kykenee hankkimaan elannon aivan verettömästi, ainoastaan siten, että hän jättää jälkeensä mentaalisesti sortuneita ihmisiä.

Katso koko luento tästä:

Wall Streetin Psykopaatti?

Bernie Madoff perusti sijoitusyhtiönsä 'Bernard L. Madoff Investment Securities LLC' vuonna 1960. Yhtiö (ja Madoff) nousi Wall Streetin merkittäväksi vaikuttajaksi, kehittäen teknologian josta muodostui Amerikan ensimmäinen ja suurin teknologiapörssi NASDAQ. Madoff oli yhtiönsä hallituksen puheenjohtajana vuoteen 2008 saakka, jolloin hänet pidätettiin sijoitushuijauksesta. Madoffia, jolla oli yli 800 miljoonan dollarin osakeomaisuus vaimonsa Ruth Alpernin kanssa, pidettiin talousnerona ja tuotteliaana filantrooppina. Hänestä huokui hyvinvoinnin, luottamuksen ja kontaktien aura ja moni luotti häneen yhteiskunnan tukipilarina. Eikö kuulostakin hyvältä tyypiltä, vai mitä?

Hän ylläpiti humanitääristä imagoaan työskentelemällä useissa voittoa tavoittelemattomissa organisaatioissa (esim. New Yorkin American Jewish Congress ja Yeshiva University), istumalla lukuisissa komissioissa ja johtokunnissa, sekä lahjoittamalla miljoonia koulutukseen, politiikkaan, kulttuuriin ja lääketieteeseen. Hänen yhtiönsä kotisivuilla luki (myöhemmin poistettu): "Asiakkaamme tietävät että Bernard Madoffilla on henkilökohtainen halu ylläpitää tahratonta mainetta arvojen, oikeudenmukaisuuden ja korkeiden eettisten periaatteiden suhteen, jotka ovat aina olleet yhtiön tunnuspiirteitä." On hauskaa kuinka asiat muuttuvat jälkikäteen, kun saamme hieman perspektiiviä tapahtumiin. Vasta joulukuussa 2008 ihmiset alkoivat tulla tietoisiksi, että tämä "henkilökohtainen halu" oli luonteeltaan jotain hyvin erilaista, kuin mitä he aikaisemmin ajattelivat.

Välittömästi toisen maailmansodan jälkeen, ja edelleen neuvostodiktatuurin vuosikymmeninä Itä-Euroopan maissa, ryhmä tiedemiehiä - lähinnä Puolasta, Tsekistä ja Unkarista - tekivät yhdessä salaista tutkimustyötä totalitarismin luonteesta. Valtion salaisen palvelun estäessä yhteyden länteen, säilyi heidän työnsä salaisena samaan aikaan kun Hervey Cleckley ja Gustave Gilbert kamppailivat samojen kysymysten parissa.¹ Ryhmän viimeinen elossa oleva jäsen, puolalainen psykologi ja psykopatian asiantuntija Andrzej Łobaczewski (1921-2007) nimesi uuden tieteenalan (psykologisten, psykiatristen, sosiologisten ja historiallisten oppien synteesin) "ponerologiaksi". Łobaczewski lainasi termin historiallisen puolalaiskylä Tyniecin benediktiiniluostarin munkeilta. Termi on johdettu uuden testamentin kreikasta (poneros): sana viittaa synnynnäisen pahuuden korruptoivaan vaikutukseen. Osuva kuvaus psykopatiasta ja sen sosiaalisista vakutuksista.