Kuva
© Jari PietiläinenProfessori Heikki Ylikangas

Kirjan
Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen? julkistamistilaisuus 26.1.2015

Tämä kirja kantaa nimeä "Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen". Miksi olen sellaisesta aiheesta kirjan kirjoittanut? Eikö ole aika yleisesti tiedossa, mitä on historia, ja ihmisillä on myös melko vankka käsitys siitä, millaista on sen tutkiminen? Miksi siis mennä kertaamaan, mitä sadasti ennenkin on sanottu?

Vaan onko kaikki tullut jo sanotuksi? Tuskin on. Tunnettuja ovat maksiimit, joiden mukaan "jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa" ja "historia on aina aikansa lapsi". Näiden lausumien valossa se, millainen kuva menneestä luodaan, ei ole riippuvaista yksistään kirjallisista lähteistä. Dokumentit pysyvät muuttumattomina ajasta toiseen, kun taas kuva menneestä muuttuu silloinkin, kun saatavissa ei ole uusia lähteitä. Mikä kuvaa muuttaa? Kukapa muu kuin tutkija, historioitsija. Historioitsija on se, joka on aikansa lapsi ja tulkitsee lähteitä sen mukaisesti. Näin ollen on mielekästä yhä uudelleen pohtia sitä, mitä on historia ja millaista sen tutkiminen.

Käsillä olevassa kirjassa tarkastellaan eri kannoilta viime kädessä kahta pääkysymystä. Yhtäältä haetaan vastausta siihen, miten on ja miten saattaa olla ylipäätään mahdollista, että korkeasti koulutetut tutkijat, yliopistotason historioitsijat, voivat samana aikana, samoilla lähteillä ja samassa aiheessa päätyä toisistaan täysin poikkeaviin tuloksiin. Näin on laita koskien esimerkiksi yhtä pisimpään ja perusteellisimmin tutkittua Suomen historian aihetta, nimittäin nuijasotaa. Tutkijain osalta se sota jatkuu yhä.

Miksi jatkuu? Eihän kukaan enää pidä maata sen enempää kuin aurinkoakaan avaruuden keskuksena. Onko historiantutkimus ylipäätään tiedettä, kun siinä puidaan jatkuvasti moneen kertaan tutkittuja aiheita? Mistä toistuvuus johtuu - poliittisesta orientaatiostako? Sehän tietysti vaihtelee tutkijasta toiseen. Vai onko kyseessä alueellinen nurkkakuntaisuus, kuten pohjalaisuus, hämäläisyys, savolaisuus jne. ja sen läpi nähty menneisyys? Mahdollinen on eroavuus koulukuntasidonnaisuudessa. Siinä joukko kysymyksiä, varsin olennaisia kysymyksiä, sanoisin. Erilaisia selityshypoteeseja nostetaan kirjassa testattaviksi; useimmat vaihtoehdoista hylätään, joitakin harvoja ainakin osaksi hyväksytään.

Toinen pääkysymyksistä koskee Suomessa harjoitettua historiantutkimusta. Etsitään sille tyypillisiä luonteenomaisia piirteitä. Niitä myös löydetään, mutta kirjan siitä puolesta tässä ei sen enempää. Lukekaa sanotuista piirteistä ja niille annetuista selityksistä kirjasta. Yhteen olennaiseen seikkaan on kuitenkin syytä erikseen viitata. Suuri hajonta nuijasotaa koskevissa tulkinnoissa poikkeaa suomalaisen historiantutkimuksen kokovartalokuvasta. Se ei ole tyypillistä; todellisuus on juuri päinvastainen. Suomalainen historiantutkimus on selityksissään hämmästyttävän yhteneväistä, samalinjaista, yksituumaista. Suomessa annetaan pitkään vaikuttava paino aikalaispäättäjien selityksille, sanokaamme esikerkiksi Mannerheimin, Rytin ja Tannerin muistelmille. Ne ovat Suomessa suuremmassa mitassa myös tutkimuksellisesti suuntaa antavia, kuin ovat muistelmat muissa läntisissä maissa.

Miksi niin on laita? Syy on ilmeinen. Aikalaispäättäjien lausunnoissa eletylle kriisivaiheelle - vaikkapa hävitylle sodalle - muovaillaan niin hyväksyttävä selitys kuin suinkin kyetään. Sitä ei tehdä yksistään asianomaisten johtajien maineen puhdistamiseksi vaan niin menetellään myös tarkoituksella helpottaa kansalaisten sopeutumista väistämättömään ja välttämättömään. Suomen kaltaisen pienen maan geopoliittisesti vaaranalainen sijainti kasvattaa painetta yhdenmukaisuuteen. Seuraus näkyy historiankirjoituksessa ja kumma olisi, jollei näkyisi.

Nämä ovat, kuten sanottu, pääkysymyksiä käsillä olevassa kirjassa. Pääkysymykset jakaantuvat lukuisiin niille alisteisiin osaongelmiin. Muuatta näkökohtaa haluan lopuksi tähdentää. Historiantutkimuksessa lähdetään siitä, että on olemassa yksi muuttumaton totuus. Muutenhan ei historian tutkiminen olisi ylipäätään mielekästä. Ongelmana on se, että kukaan vain ei voi koskaan todistaa, että olisi tuon totuuden saavuttanut. Niinpä tutkimuksen tuloksena on joukko tulkintoja totuudesta. Sen mikä tulkinnoista on kelvollisin eli käytännössä uskottavin ja vakuuttavin, ratkaisevat tutkimusten lukijat. He ratkaisevat sen keskustelussa, joka voi jatkua pitkäänkin. Itse asiassa sille keskustelulle ei loppua ole. Alku kuitenkin on. Se on tämän kirjan osalta tässä ja nyt. Keskustelu voi minun puolestani alkaa.

Kuva
Professori Heikki Ylikankaan uusi kirja:
Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen.