Halla-Aho
Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-Aho
Suomen 2019 eduskuntavaalien ainoana selkeänä voittajana voitaneen pitää perussuomalaisten puoluetta, joka nosti kannatuksensa puolentoista vuoden takaisesta noin seitsemästä prosentista lähes suurimmaksi puolueeksi 17.7% vaalituloksella.

Perussuomalaisten käännekohtana voidaan pitää vuoden 2017 puoluekokousta, jossa Jussi Halla-Aho valittiin puolueen uudeksi puheenjohtajaksi, jolloin puolueesta irtautui Sipilän hallitukseen jäänyt Sininen tulevaisuus -eduskuntaryhmä, perussuomalaisten jäädessä oppositioon.

Sinisten toiminta nähtiin takinkääntönä, jonka seurauksena, viidestä ministeristä huolimatta, yhtään sen ehdokasta ei valittu eduskuntaan.

Perussuomalaiset sen sijaan osasivat uudelleenmääritellä poliittiset päämääränsä selkeämmin.

Varsin todennäköinen syy sille, että niin moni äänesti perussuomalaisia on että puolue tarjosi todellisen vaihtoehdon muiden puolueiden täysin toisiaan muistuttavalle konsensukselle, esimerkiksi ilmastonmuutokseen, maahanmuuttoon ja Euroopan Unioniin liittyvien kysymysten saralla.

Kyseessä on sama muualla länsimaissa nähty jatkumo, mutta silti monet jaksavat edelleen ihmetellä tätä ilmiötä, perustellen sitä usein joko äänestäjien a) typeryydellä, b) rasismilla tai c) molemmilla.

Aivan kuten Yhdysvalloissa Donald Trumpin suosiota pyritään selittämään vastaavanlaisilla yksinkertaistuksilla: "äänestäjät ovat tyhmiä eivätkä ymmärrä omaa parastaan." (Tälläiselle ajattelulle on olemassa nimikin: ylivertaisuusvinouma.)

Todellisuudessa syy niin perussuomalaisten kuin Trumpin suosioon on siinä, että veronmaksajat ovat yhä enemmän ja enemmän tyytymättömämpiä siihen, miten heidän rahojaan käytetään. Keskivertoihminen ei myöskään ole lainkaan kiinnostunut ideologisesti värittyneiden teemojen ympärillä käytävästä poliittisesta keskustelusta (johon erityisesti vasemmisto/liberaalit syyllistyvät), vaan yksinkertaisesti siitä, että töitä riittää huomennakin ja että palkalla saa kohtuullisen elintason.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa Trumpin suosion ja automatisaation lisääntymisen (ja näin ollen työpaikkojen poistumisen) välillä tietyissä osavaltioissa on nähtävissä aivan selkeä syy-seuraus-suhde.

Myös lähes 20 vuotta kestänyt globaali "terrorismin vastainen sota" on (esimerkiksi maahanmuuttoon/pakolaisuuteen kytkeytyvine seurauksineen) synnyttänyt turvattomuutta ja luottamuksen puutetta päättäjiä kohtaan kaikkialla länsimaissa.

Euroopassa valta keskittyy Euroopan Unionin ytimeen Brysselissä, jonka päätöksistä toiset jäsenmaat hyötyvät enemmän kuin toiset.

Ilmastonmuutoksen nimissä ajetaan politiikkaa, joka ei ole Suomen teollisuuden ja työllisyyden etujen mukaista.

Tämä kaikki on rapauttanut ihmisten uskoa vallitsevaan poliittiseen hegemoniaan.

Joissain maissa vastustus on kanavoitunut vasemmalla oleviin liikkeisiin, kuten Kreikassa 2012 nähty Syrizan nousu ja Iso-Britanniassa 2015 Jeremy Corbynin saama suosio. Toisissa maissa taas enemmän ns. oikeistopopulisteihin.

Perimmäinen syy kyseisen ilmiön takana on silti sama, eikä se ole ksenofobia tai Putin: äänestäjät kokevat, että vaikkakin vallassa oleva puolue vaihtuu, säilyy poliittinen linja lähes identtisenä - valta vaihtuu vain näennäisesti.