G20-kokous järjestettiin tänä vuonna Kiinassa, Hangzhoussa.
Maailmassa oli jo 1960-luvulla kolme vahvaa suurvaltaa, joiden ympärillä kansainvälinen järjestelmä pyöri: Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina. 50-vuotta myöhemmin nämä kolme suurta toimivat edelleen koko kansainvälisen järjestelmän ytimenä - vaikkakin Intiasta on kovaa vauhtia tulossa neljäs jäsen tähän ryhmään.
Näiden kolmen suurvallan voimasuhteet ovat muuttuneet suuresti vuosien aikana: Venäjä on huomattavasti heikompi ja Kiina vahvempi kuin 1960-luvulla. Myös diplomatiasuhteissa on tapahtunut muutoksia: tänä päivänä Kiina ja Venäjä ovat liittolaisia keskenään. Näillä valtioilla (ja Intialla) on edelleen suuri merkitys maailman tapahtumiin.
Toinen suuri muutos on ollut Yhdysvaltojen diplomaattinen asema. 1960-luvulla Yhdysvallat—silloin ja nykyään vahvin kolmesta suuresta—toimi kansainvälisen järjestelmän pääpelurina ja diplomaattisten kontaktien keskuksena.
Tänä päivänä Yhdysvallat on hankkiutunut erilaisiin konflikteihin toisten suurvaltojen kanssa (jopa Intian), kasvattaen riskiä joutua poissuljetuksi. Venäjästä onkin tulossa kansainvälisen järjestelmän uusi keskipilari (paradoksaalisesti koska se on voimiltaan heikoin näistä kolmesta), huolimatta Yhdysvaltojen kuumeisista yrityksistä "eristää" se.
Venäläiset käyvät keskusteluja kaikkien kanssa, toisin kuin amerikkalaiset, ja juuri Venäjän juttusille kaikki haluavat päästä: kiinalaiset hakevat tukea Venäjästä Etelä-Kiinan meren konfliktissa ja kaukoidän maat—Japani ja Etelä-Korea—ovat kääntyneet sen puoleen.
Juuri venäläiset, oudoista takaiskuista huolimatta, ovat kasvattamassa vaikutusvaltaansa Lähi-idässä: G20-kokouksen yhteydessä Putin kävi tiiviitä ja tärkeitä keskusteluita Erdoganin, Egyptin kenraali Sisin ja saudien kanssa, samalla kun Venäjä kehittää suhteitaan Iranin suuntaan.
Putin, Merkel ja Hollande.
Merkel ja Hollande eivät olleet ainoat eurooppalaiset, jotka tapasivat Putinin Hangzhoussa. Myös Ison-Britannian Theresa May keskusteli Putinin kanssa—hieman jäykässä ja "tutustumisluontoisessa" tapaamisessa—astuen ensikertaa kunnolla kansainvälisen diplomatian kehään.
Putin tietenkin tapasi Hangzhoussa muitakin BRICS-kumppanimaiden johtajia Kiinan lisäksi: Intian Modin, Etelä-Afrikan Zuman ja Brasilian uuden presidentin Michel Temerin. Tapaaminen Temerin kanssa oli erityisen mielenkiintoinen Putinin hakiessa - ilmeisesti myös saaden - vakuuksia siitä, että huolimatta Brasilian hallituksen muutoksista on maa edelleen sitoutunut BRICS-yhteistyöhön.
Brasilian Temerin tapaamisen tasapainoksi Putin keskusteli Hangzhoussa myös toisen uuden latinalaisen-Amerikan johtajan: Argentiinan presidentti Macrin.
Sekä Temer että Macri ovat (toisin kuin edeltäjänsä) oikeistolaisia konservatiiveja, jotka epäilemättä kääntävät maansa kurssia kohti Yhdysvaltoja, joiden kanssa molemmilla on pitkä historia. Puhumalla ja jatkamalla vuorovaikutusta Putin ja Venäjä pitävät keskustelukanavia yllä ja ovea auki tulevaa yhteistyötä varten.
Jos Putin ja Venäjä on kansainvälisen diplomatian keskipilari, on Kiina sen sijaan (tarkoituksellisesti) hiljempaa, tähdäten tuleviin tapahtumiin. Kiinalaiset ovat tietoisia voimakkaasti kasvaneesta vaikutusvallastaan, joten he voivat istua taka-alalla, jättäen kovat työt venäläisille ja virheet amerikkalaisille.
Kun venäläiset keskittyivät Hangzhoussa diplomatiaan ja kiinalaiset toimivat hienovaraisesti taustalla, käyttäytyi Yhdysvallat kuin mariseva pikkulapsi.
Presidentti Obaman osallistuminen kokoukseen alkoi varsin farssinomaisesti, johon Yhdysvaltojen delegaation kömpelö käyttäytyminen vain kiinnitti lisää huomiota.
Tämän jälkeen Obama kävi Putinin kanssa vaikean ja tunnelmaltaan kireän keskustelun, jossa hän epäonnistui edistää Syyrian tilannetta ja uhkasi Putinia kybersodalla (!). Obamalla vaikutti olleen yhtälailla vaikeuksia kiinalaisten isäntiensä kanssa, joille hän koki tarpeelliseksi luennoida ja antaa julkinen uhkaus Etelä-Kiinan meren tilanteen johdosta.
Epäonnistuneen vierailun kruunasi Obaman päätös peruuttaa tapaaminen Filippiinien (Yhdysvaltojen oletettu liittolainen) uuden johtajan kanssa, kun he ryhtyivät sanasotaan keskenään, presidentti Duterten kutsuessa Obamaa julkisesti "huoranpenikaksi".
Obama ei ole koskaan taitanut diplomatiaa ja muutenkin mielenkiinto käydä dialogia muiden johtajien kanssa on puolin ja toisin matala, koska käynnissä on Obaman presidenttiyden viimeiset kuukaudet. Tästä huolimatta jopa Obaman omien standardien kautta kyseessä oli poikkeuksellisen huono suoritus.
Obama ei saanut punaista mattoa vaan joutui käyttämään Air Force One -koneen hätäpoistumisrappuja. Vahinko vai tarkoituksellinen viesti?
Yhdysvallat ei enää käy diplomaattista keskustelua muiden suurvaltojen kanssa, kuten se teki 1960-luvulla. Sen sijaan se käskyttää ja uhkailee, kun muut eivät tottele sen sanomisia.
Pieniä ja heikkoja valtioita vastaan tämä voi toimia jonkin aikaa. Suuria valtioita—kuten Kiina ja Venäjä—tai jopa suhteellisesti pienempiä mutta puoliaanpitäviä maita—kuten Filippiinit— vastaan se on tuomittu epäonnistumaan. Juuri näin Yhdysvalloille on diplomaattisesti tapahtumassa, kuten Hangzhoussa kävi hyvin ilmi.
Kommentti: Ei liene epäselvää että Yhdysvaltoja ollaan haastamassa globaalilla kentällä, koska sen geopoliittisten vastavoimien sietokyky alkaa saavuttaa rajansa, johtaen yhä vähemmän hienovaraisiin vihjeisiin. Yhdysvaltojen voimakeinoihin rajoittuva ja diplomatiaa vieroksuva käytös saattaakin johtaa juuri päinvastaiseen lopputulokseen, kuin on tarkoitus: muun maailman yhtenäistymiseen ja Yhdysvaltojen eristäytymiseen, johtaen lopulta koko sotateollisen kompleksin varassa seisovan imperiumin romahtamiseen - toivottavasti se ei epätoivoissaan tuhoa kaikkea mukanaan.