"Julki tulleet, aiemmin salaisiksi luokitellut Yhdysvaltain hallituksen asiakirjat osoittavat, kuinka USA:n tiedustelupalvelu kävi 50- ja 60-luvulla kampanjaa luodakseen painetta Euroopan yhdistymiseksi. Se rahoitti ja ohjasi Euroopan federalistisia liikkeitä. Asiakirjat vahvistavat tuona aikana esitetyt epäilyt siitä, että Yhdysvallat työskenteli kulissien takana aggressiivisesti pakottaakseen Iso-Britannian tähän Eurooppa-valtioon. Eräs muistio (päivätty 26.7 1950) antaa ohjeita kuinka edistää ajatusta kokonaisvaltaisesta eurooppalaisesta eduskunnasta. Sen on allekirjoittanut kenraali William J. Donovan, joka toimi Yhdysvaltojen sodan aikaisen tiedustelupalvelun, OSS:n, johtajana (Office of Strategic Services (OSS) oli vuosina 1942 - 1945 toiminut, CIA:ta edeltänyt sotilastiedusteluun keskittynyt Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu)."Asiakirjat osoittavat, kuinka Euroopan unioni luotiin CIA:n toimesta.
Kuten olen aiemmin kirjoittanut, uskoo Washington voivansa helpommin kontrolloida yhtä hallitusta, eli EU:ta, kuin montaa erillistä eurooppalaista hallitusta. Johtuen tästä Washingtonin pitkäaikaisesta satsaamisesta Euroopan unioniin, vastustaa se täysin yhdenkään maan poistumista tästä järjestelystä. Tämä on syy siihen, miksi presidentti Obama matkusti äskettäin Lontooseen kertoakseen sylikoiralleen Ison-Britannian pääministerille, kuinka minkään sortin "Brexit" ei tule kyseeseen.
Muiden Euroopan valtioiden tavoin ei Iso-Britannian kansalaisten koskaan sallittu äänestää maansa olemassaolon lakkauttamisesta ja kansalaisten eurooppalaistumisesta. Iso-Britannian historiasta tuli näin, roomalaisten ja babylonialaisten tavoin, menneiden sukupolvien historiaa.
Vastuuttomien EU:n lakien ja asetusten sortava luonne sekä EU:n vaatimukset vastaanottaa lukemattoman määrän siirtolaisia kolmannesta maailmasta on luonut suositun vaatimuksen antaa brittiläisten äänestää säilyykö maa itsenäisenä valtiona vai liukeneeko ja alistuuko se Brysselin diktaattorimaisiin julistuksiin. Äänestyksen on määrä tapahtua kesäkuun 23. päivänä.
Washingtonin kanta on, että Iso-Britannian kansalaisille ei tule antaa lupaa päättää EU-vastaisesti, sillä tämäntapainen päätös ei ole Washingtonin etujen mukainen.
Pääministerin tehtävänä on pelotella brittiläisiä "yksin pärjäämisen" kauheaksi väitetyillä seurauksilla. Väite on, että "pikku Englanti" ei kestä yksin. Iso-Britannian kansalaisille kerrotaan, kuinka eristäytyminen olisi heidän loppunsa, ja että heidän maastansa tulisi takapajula ilman kehitystä.
Kaikki hieno tulee tapahtumaan muualla ja ilman heitä.
Mikäli pelottelukampanja ei onnistu ja brittiläiset äänestävät EU:sta eroamisen puolesta, jää nähtäväksi tuleeko Washington sallimaan Iso-Britannian hallituksen hyväksyvän tämän lopputuloksen.
Toinen vaihtoehto on, että Iso-Britannian hallitus tulee harhauttamaan brittiläisiä, kuten se rutiininomaisesti tekee, julistaen kuinka Iso-Britannia on neuvotellut Brysselin kanssa myönnytyksistä, jotka poistavat brittiläisiä huolestuttavat ongelmat.
Washingtonin kanta osoittaa Washingtonin uskovan vahvasti vain Washingtonin etujen olevan tärkeitä. Toisten ihmisten halutessa säilyttää kansallisen suvereniteettinsa, ovat he yksinkertaisesti vain itsekkäitä. He eivät näin lisäksi noudata Washingtonin toiveita, mikä tarkoittaa että heidät voidaan julistaa "uhkaavan Yhdysvaltojen kansallista turvallisuutta". Ei ole sallittua, että brittiläiset tekisivät päätöksiä, jotka eivät aja Washingtonin etuja.
Ennustan, että Iso-Britannian kansalaisia joko harhautetaan tai sitten heidän mielipiteensä vain sivuutetaan.
Syyt orkestroidulle "Venäjän uhalle" löytyvät Washingtonin itsekeskeisyydestä, omahyväisyydestä, tavattomasta ylimielisyydestä ja uhoilusta. Venäjä ei ole uhannut länsimaita sotilaallisesti. Silti Washington uhmaa Venäjää lisäämällä USA/NATO-laivaston läsnäoloa Mustalla merellä; suurentamalla laivaston, joukkojen ja panssarivaunujen määrää Baltiassa; rakentamalla ohjustukikohtia Venäjän rajojen tuntumaan; sekä suunnittelemalla liittävänsä Venäjän aiemmat provinssit, Georgian ja Ukrainan, Yhdysvaltojen puolustusliittoon Venäjää vastaan.
Washingtonin, sen kenraaleiden sekä eurooppalaisten vasallien julistaessa Venäjän olevan uhka, tarkoittavat he tällä sitä, että Venäjällä on itsenäinen ulkopolitiikka ja että se toimii omien etujensa mukaisesti Washingtonin toiveiden sijaan. Venäjä on uhka, koska se on näyttänyt kykynsä estämällä Washingtonin suunnitelmat hyökätä Syyriaan sekä pommittaa Irania. Venäjä köyhdytti Washingtonin suunnitelmaa, koskien sen järjestämää vallankaappausta Ukrainassa, yhdistymällä rauhanomaisesti ja demokraattisesti Krimiin, jossa sijaitsee Venäjän Mustanmeren laivastotukikohta, ja joka on kuulunut vuosisatoja Venäjän provinsseihin.
Ehkä olet ihmetellyt miten pienet maat kuten Irak, Libya, Syyria, Jemen ja Venezuela kykenisivät uhkaamaan Yhdysvaltojen supervaltiota. Pintapuolisesti tarkasteltuna on Washingtonin väite näiden maiden uhasta absurdi. Pitävätkö Yhdysvaltojen presidentit, Pentagonin toimihenkilöt, kansalliset turvallisuusneuvonantajat ja puolustushaarakomentajien neuvosto (engl. Joint Chiefs of Staff) näin pieniä maita todella sotilaallisena uhkana Yhdysvalloille ja sen NATO-maille?
Ei, eivät he pidä. Nämä maat julistettiin uhaksi, koska niillä on - tai niillä oli ennen kuin maat tuhottiin - itsenäinen ulko- ja talouspolitiikka. Tämä poliittinen itsenäisyys tarkoittaa, että ne eivät hyväksy - tai eivät hyväksyneet - Yhdysvaltojen hegemoniaa. Näitä maita kohti hyökättiin saadakseen maat Yhdysvaltojen hegemonian alaisiksi.
Washingtonin näkemyksen mukaan jokainen itsenäisen politiikan omaava maa on Washingtonin sateenvarjon ulkopuolella ja muodostaa näin ollen uhan.
Yhdysvaltojen presidentin Obaman mukaan muodostui Venezuelasta "epätavallinen ja tavaton uhka Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle ja sen ulkopolitiikalle", vaatien "kansallisen hätätilan" hillitsemään "Venezuelan uhkaa". Tämä siksi, koska Venezuelan hallitus asetti kansalaisten edut Yhdysvaltojen yhtiöiden etujen edelle.
Venäjästä tuli uhka sen hallituksen todistettua kykynsä estää Washingtonin suunnitteleman hyökkäyksen Syyriaan ja Iraniin, sekä estämällä Venäjän Mustanmeren laivastotukikohdan (Sevastopol) siirtymisen Washingtonin haltuun, Washingtonin järjestämän Ukrainan vallankaappauksen yhteydessä.
On selvää, että Venezuela ei mitenkään voi uhata Yhdysvaltoja sotilaallisesti, joten se ei myöskään voi muodostaa "epätavallisen ja tavattoman uhan Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle". Venezuela on uhka, koska Venezuelan hallitus ei noudata Washingtonin määräyksiä.
On täydellisen selvää, että Venäjä ei ole tehnyt ainuttakaan uhkausta Baltiaa, Puolaa, Romaniaa, Eurooppa tai Yhdysvaltoja kohtaan. On täydellisen selvää, että Venäjä ei ole vallannut Ukrainaa. Mistä tiedämme tämän? Mikäli Venäjä olisi hyökännyt Ukrainaan, ei Ukrainaa enää olisi olemassa. Se olisi jälleen Venäjän provinssi, kuten se aiemmin oli vuosisatojen ajan - pidempään kuin Yhdysvallat on ollut olemassa. Ukraina kuuluu Venäjälle enemmässä määrin, kuin Havaiji ja etelävaltiot kuuluvat Yhdysvalloille.
Silti näitä Yhdysvaltojen hallituksen, NATO:n, Washingtonin brittiläisten lakeijoiden, ostettujen länsimedioiden sekä ostetun EU:n fantastisia valheita toistetaan loputtomiin, ikään kuin ne olisivat Jumalan julistamaa totuutta.
Syyria on vielä olemassa, koska se on Venäjän suojeluksen alaisena. Tämä on ainoa syy siihen, että Syyria on vielä olemassa sekä myös yksi syy lisää siihen, miksi Washington haluaa raivata Venäjän pois tieltään.
Ymmärtävätkö Venäjä ja Kiina olevansa äärimmäisessä vaarassa? En usko edes Iranin käsittävän tämänhetkistä vaaraa, huolimatta sen läheltä piti -kokemuksesta.
Jos Venäjä ja Kiina ymmärtävät olevansa vaarassa, miksi Venäjän hallitus kuitenkin sallii ulkomaisten osapuolien omistaa viidesosan sen mediasta? Ymmärtääkö Venäjä, että "ulkomaisessa omistuksessa" tarkoittaa "CIA:n omistuksessa?" Jos Venäjä ei ymmärrä, mikä on syy tähän? Jos Venäjä ymmärtää, miksi sen hallitus sallii Washingtonin tiedustelupalveluiden suorittaa näitä epävakauttavia toimia?
Kiina on vieläkin huolimattomampi. Kiinassa operoi 7000 Yhdysvaltojen rahoittamaa kansalaisjärjestöä (NGO). Kiinan hallitus toimi viimein, kuitenkin erittäin myöhässä, asettaen rajoituksia näille järjestöille, jotka työskentelevät Kiinan epävakauttamiseksi. Näiden petollisten järjestöjen jäseniä ei ole pidätetty. Heidät on ainoastaan asetettu poliisin seurantaan, joka on miltei hyödytön toimenpide Washingtonin kyetessä tarjoamaan loputtomasti rahaa lahjoakseen Kiinan poliiseja.
Miksi Venäjä ja Kiina uskovat sen poliisivoimien olevan vähemmän vastaanottavaisia lahjuksille, kuin Meksikon ja Yhdysvaltojen poliisivoimat? Huolimatta vuosikymmeniä kestäneestä "sodasta huumeita vastaan", jatkuu huumevirta Meksikosta Yhdysvaltoihin esteettä. Molempien maiden poliisivoimilla on toki suuri kiinnostus jatkaa tätä "sotaa huumeita vastaan", sillä tuohan se heille lahjusten muodossa rikkauksia. Kuten San Jose Mercury-sanomalehden ristiinnaulittu toimittaja todisti jo vuosia sitten, on CIA itse osallisena huumebisneksessä.
Yhdysvalloissa totuuden puhujia vainotaan ja vangitaan, tai heidät sivuutetaan "salaliittoteoreetikkoina", "antisemiitteinä" ja "kotimaisina ekstremisteinä". Koko länsimaailma koostuu dystopiasta, joka on paljon pahempi kuin Orwellin kuuluisassa kirjassa 1984.
Se, että Venäjä ja Kiina sallivat Washingtonin operoivan heidän medioissaan, yliopistoissaan, taloussysteemeissään sekä "hyvää tekevissä" NGO:issa, jotka soluttautuvat yhteiskunnan joka aspektiin todistaa, että kumpikin hallitus ei ole kiinnostunut säilymisestään itsenäisinä valtioina. Molemmat pelkäävät liikaa sitä, että heitä tullaan länsimedian toimesta kutsumaan "autoritaarisiksi".
Kommentti: Roberts tässä, ehkä vähän tyypilliseen tapaansa, yksinkertaistaa asioita. Geopolitiikka ei koskaan ole yksinkertaista, päätöksenteossa on otettava huomioon lukuisia asioita ja tekijöitä. Uskoaksemme on ainakin Venäjä hyvinkin tietoinen tästä kaikesta yllä mainitusta, mutta syy ulkomaisten operoijien liikkumavaran jonkinasteiseen säilyttämiseen ei löydy pelosta länsimediaa kohtaan. Länsimedia on jo hyvin törkeästi demonisoinut Venäjää (esim. MH17-tapauksen yhteydessä) ja on vaikea nähdä kuinka pelko mistään uudesta "uutisesta" länsimedian toimesta vaikuttaisi Venäjän päätöksentekoon. Se, mitä Roberts ehkä ajaa takaa, mutta ei vie ajatustaan loppuun, on Venäjän hallinnon huoli siitä kuinka rajoitukset vaikuttaisivat sen omiin kansalaisiin. Vaikka suuri osa Venäjän kansalaisista ovat hyvin tietoisia Washingtonin "värivallankumouksista" ja siihen liittyvistä taktiikoista, saattaisi totalitaarinen kielto vain lisätä vastustajien suosiota. Se mikä on täysin kiellettyä houkuttaa...
Venäjän käyttäytymiseen liittyy myös toinen strateginen aspekti. Venäjän medioissa annetaan Venäjää räikeimmin vastustaville mahdollisuus esiintyä ja puhua yllättävänkin paljon. Kansalaiset saavat näin mahdollisuuden nähdä ja kuulla mitä näillä Putinia ja Venäjää vastustavilla vaahtosuilla on sanottavana - näin toimien itse todisteena "vallankumouksellisten" idioottimaisuudesta. Soveltaessamme tätä taktiikkaa Robertsin mainitsemaan "sallivuuteen" voimme nähdä, että Venäjän valitsema taktiikka saattaa liittyä seuraavaan: jos väitetään Washingtonin yrittävän vaikuttaa Venäjän toimintaan, mikä onkaan parempi todiste siitä kuin sallia muutamien operoijien toimia maassa vapaasti kaikkien nähtävillä. Taitava taktikko osaa, judokan tapaan, käyttää vastustajan toimia omaksi edukseen.
Ennustukseni on, että Venäjää ja Kiinaa kohtaa pikapuolin ikävä valinta: hyväksyä Yhdysvaltojen hegemonia tai ryhtyä sotaan.
Kommentti: Tässä Roberts on oikeassa - kun kaikki muu "oheistoiminta" karsitaan, on päätöksenteon perusvalinta joko alistua tai taistella vastaan. Suomen päättäjät ovat nähtävästi jo valinneet alistua Yhdysvaltojen hegemoniaan, joten olemme kahden supervallan mahdollisen sodan syttyessä korviamme myöten mukana. NATO:on liittyminen on sinettiä vailla, vai vieläkö Suomesta löytyy järkeviä tahoja tämän kamikaze-junan pysäyttämiseksi?