Syyrian tilanteesta aiheutunut jännittyneisyys Turkin ja Venäjän välillä ei kuluneen viikon aikana näyttänyt merkkejä lientymisestä. Venäjän kannan ollessa yksinkertainen - "me olemme valmiit taisteluun" - on Turkin kanta vähintäänkin epäselvä: turkkilaiset poliitikot sanovat yhtä, sitten täysin vastakkaista ja sitten jotakin täysin muuta. Hetkittäin he saavat tilanteen kuulostamaan siltä, kuin invaasion hetki jo lähestyisi, toisinaan he kuitenkin taas sanovat "ettei Turkki suunnittele mitään omin päin tehtävää invaasiota". Ongelma tässä on, että eurooppalaisilla ei ole vähäisintäkään halua joutua sotaan Venäjän kanssa. Samalla Yhdysvallat ja Ranska kieltäytyvät tukemasta YK:n päätöslauselmaa joka vahvistaisi Syyrian suvereniteettiä. Jep, kuulitte oikein. Yhdysvaltojen ja Ranskan mielestä YK:n peruskirja (joka vahvistaa kaikkien maiden suvereniteetin) ei päde Syyrian kohdalla. Mene ja tiedä...

Liikkeellä on sitkeitä huhuja siitä, kuinka Turkin ylimmät sotilaspäälliköt vastustaisivat kategorisesti hyökkäystä Syyriaan, ja että he eivät haluaisi olla osallisina sodassa Venäjää vastaan. Ymmärrän täysin heidän kantansa, sillä he ymmärtävät täydellisesti kaksi yksinkertaista tosiasiaa: 1) Turkki ei ole se, joka tarvitsee sotaa, vaan Erdogan 2) Turkin tullessa lyödyksi, tulee Erdogan syyttämään armeijaa tästä tappiosta. Myös Yhdysvaltojen sisällä on merkkejä erimielisyyksistä koskien tämänlaisen sodan mahdollisuutta: neokonservatiivit tukeavt Erdogania ja työntävät hänet kohti sotaa, kuten he tekivät Saakashvilin kohdalla, kun taas Valkoinen talo ja Washington käskevät Erdogania "jäähdyttelemään". Mitä tulee turkkilaisiin itseensä, ovat he tulittaneet rajan yli kurdien ja syyrialaisten asemia sekä, ainakin kahdesti, ilmeisesti lähettäneet pienen sotilasjoukon rajan yli.

Puhtaasti sotilaallisesta perspektiivistä tarkasteltuna, ei turkkilaisten joukkojen kokoontumisessa rajan tuntumaan ole mitään järkeä. Myöskään siinä ei ole järkeä, että he julistavat ensin aloittavansa hyökkäyksen, sitten kieltäen tämän, sitten tulittaen hieman ja sitten lähettäen rajan yli muutaman pienen joukon. Se mitä turkkilaisten olisi tullut tehdä, on peitellysti aloittaa lisäämään joukkojensa valmiustasoa ja sitten hyökätä heti Venäjän huomattua nämä valmistelut, vaikka tämä tarkoittaisi heidän joutuvan aloittamaan taisteluoperaatiot ennen täyden mobilisaation ja valmiuden saavuttamista. Yllätyshyökkäyksen edut ovat niin suuret, että tämän saavuttamiseksi miltei kaikki muut seikat on syytä jättää huomioimatta. Turkkilaiset toimivat täysin päinvastoin: ensin he mainostivat hyökkäysaikeistaan, ja kun joukot olivat saavuttaneet valmiutensa, he yksinkertaisesti pysähtyivät rajalle antaen sitten täysin ristiriitaisia selityksiä. Tässä ei ole hitustakaan järkeä.

Se mikä tekee tästä kaoottisesta tilanteesta vielä monimutkaisemman on Erdoganin selkeä mielenvikaisuus ja se, että vakava sisäinen yhteenotto Turkin poliittisten johtajien ja armeijan välillä näyttää ainakin mahdolliselta.

Ydinsodan uhka on nyt KORKEAMPI kuin neuvostoaikana.

Turkki ampui venäläiskoneen alas aikaisemmin.

Nyt Turkki ja Saudi-Arabia uhkaavat hyökkäävänsä Syyriaan.

Kuinka vaaralliseksi tämä tilanne voi mennä pahimmassa tapauksessa?

Iran-Contra-skandaalista aikanaan raportoinut journalisti Robert Parry kirjoitti eilen:

Venäjän presidentti Vladimir Putinia lähellä ollut lähde kertoi minulle, että venäläiset ovat varoittaneet Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogania Moskovan olevan valmis käyttämään taktisia ydinaseita tarpeen vaatiessa, suojellakseen joukkojansa turkkilaisten ja saudien yhteishyökkäykseltä. Koska Turkki on NATO-maa, tälläiset konfliktit voisivat nopeasti eskaloitua täysimittaiseksi ydinsodaksi.

New York Times julkaisi maanantaina 1.2.2016 etusivullaan lehden kahden toimittajan laatiman artikkelin, jossa he vahvistivat Yhdysvaltojen pyrkivän lisäämään miehitystään ja sotilaallista läsnäoloaan Euroopassa, etenkin idässä. Artikkeli nimeltään "U.S. Fortifying Europe's East to Deter Putin" on vain yksi esimerkki jatkuvista aggressiivisista Venäjän vastaisista toimista. Amerikkalaisten julkistaessa nämä toimet, he samanaikaisesti teeskentelivät Genevessä neuvottelevansa Venäjän kanssa sovintoon pääsystä, koskien amerikkalaisten ja sen liittolaisten aggressiivisia toimia Syyriassa.

Lehtiartikkeli alkaa tietenkin otsikon sisältämällä valheella siitä, kuinka meidän tulee "estää Putinin aikeet". Tämän jälkeen kertomus jatkuu standardisetillä valheita ja propagandaa koskien maailman tapahtumia, niitä joita aina kuulemme tämän kyseisen maan hallitukselta. Kukaan Yhdysvaltojen ulkopuolinen ei voi lukea näitä juttuja nauramatta tai itkemättä, mutta juttujen tarkoitus on tietenkin oikeuttaa Yhdysvaltain hallituksen ja hallitsevan eliitin rikolliset toimet. Nämä jutut, oikeuttaakseen oikeuttamatonta, ovat tietenkin suunnattu niille ihmisille, jotka toimivat maksumiehinä valtaeliitin rikollisille sodille, eli Yhdysvaltain kansalaisille.

Tässä kohdin ei ole tarpeen jälleen kertoa Ukrainan, Syyrian, Euroopan, Aasian, Afrikan ja muun maailman tapahtumien oikeasta historiasta, josta selviää kuinka amerikkalaisten ja eurooppalaisten sotilaalliset sekaantumiset ovat aiheuttaneet hävitystä ja kaaosta. Ne keitä asioiden oikea laita kiinnostaa, tuntevat kyllä tämän historian. On kuitenkin tarpeellista yrittää ymmärtää Yhdysvaltojen aikeita, kun se ilmoittaa lisäävänsä Itä-Euroopan sotilasbudjettiaan 400%, tämän hetken 789 miljoonasta dollarista 3,4 miljardiin dollariin vuonna 2017.

Yhdysvaltojen johtava Venäjä-asiantuntija, professori Stephen Cohen, kertoo seuraavassa haastattelussa näkemyksistään tämänhetkisestä tilanteesta Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä. Kielenä englanti.

New York Times myöntää tämän vilpillisen Syyrian ihmisoikeusjärjestön olevan EU:n ja "erään toisen eurooppalaisen maan" rahoittama "yhden miehen orkesteri".

Syrian Observatory for Human Rights (SOHR) on todellisuudessa paljastunut jo aikoja sitten absurdiksi propagandavälineeksi. Sitä pyörittää Rami Abdulrahman kodistaan käsin, Englannin maaseudulla. Joulukuussa, vuonna 2011 ilmestyneessä Reutersin artikkelissa nimeltään "Coventry - an unlikely home to prominent Syria activist", Abdulrahman myöntää olevansa niin sanotun "Syyrian opposition" jäsen, tavoitteenaan syöstä Syyrian presidentin Bashar al-Assad vallasta:

Kolmen lyhyen vankilajakson jälkeen, tuomittuna demokratia-aktivismista, Abdulrahman matkusti Syyriasta Englantiin vuonna 2000, pelätessään pidempää, neljättä, vankilajaksoa.

"Saavuin Englantiin samana päivänä kuin Hafez al-Assad kuoli, ja tulen palaamaan [Syyriaan], kun Bashar al-Assad on häipynyt", Abdulrahman sanoi, viitaten Basharin isään ja edeltäjään Hafeziin, joka myös oli itsevaltias (Reuters, 2011).

On vaikea kuvitella tämän epäluotettavampaa, vaarantuneempaa ja puolueellisempaa informaation lähdettä. Kuitenkin hänen "Observatorionsa" on toiminut länsimaisen median tuottaman loputtoman propagandatulvan ainoana tiedonlähteenä. Ehkä pahinta tässä kaikessa on, että YK käyttää tätä vaarantunutta ja absurdin avointa propagandalähdettä perusteena erilaisissa raporteissaan - ainakin näin The New York Times väittää äskettäisessä artikkelissaan "A Very Busy Man Behind the Syrian Civil War's Casualty Count."

The New York Timesin jutussa myönnetään:

Washingtonin sotilasanalyytikot, arvioidakseen sodan kulkua, seuraavat järjestön [SOHR:n] ilmoittamia lukumääriä syyrialaisten ja kapinallissotilaiden miestappioista. YK ja eri ihmisoikeusjärjestöt koluavat läpi järjestön kertomuksia siviileiden tappamisesta, keräten todistusaineistoa mahdollisiin sotarikosoikeudenkäynteihin. Suuret uutisorganisaatiot, kuten tämä [NYT], siteeraavat järjestön uhrilukuja.

Kuitenkin, huolimatta tämän järjestön keskeisestä roolista tässä armottomassa sodassa, on ylevästi nimetty Syrian Observatory for Human Rights käytännössä yhden miehen orkesteri. Sen perustaja, Rami Abdulrahman, 42, joka pakeni Syyriasta 13 vuotta sitten, toimii puolierillään olevasta punatiilisestä talostaan käsin, tavallisella asuinkadulla tässä harmaassa teollisuuskaupungissa [Coventry, Englanti] (NYT, 2013).

Syyrian konfliktin uutisoinnissa on nähty monenlaista vääristelyä, mutta haluan tässä ottaa voimakkaasti kantaa erityisesti yhteen näistä.

Länsimaiset uutismediat esittävät viimeaikaiset Aleppon ympärillä tapahtuvat taistelut Syyrian armeijan hyökkäyksenä Aleppoon. Toisinaan myönnetään hallituksen kontrolloivan osia Alepposta. Kokonaiskuva joka kuitenkin välittyy on, että Aleppo on kapinallisten kaupunki, ja että se on Syyrian hallituksen armeijan hyökkäyksen kohteena. Uutisten kylkiäisinä esitetään usein räikeitä väitteitä Syyrian ilmavoimien, kansalaisiaan kohti suorittamista, terroripommituksista ("rypälepommitukset") - tästä yksityiskohdasta on nyt tullut länsimaiden Assadia vastaan kohdistetun kritiikin kulmakiviä.

Totuus on kuitenkin päinvastainen.

Aleppo oli aikaisemmin Syyrian suurin kaupunki ja myös sen taloudellinen pääkaupunki. Vuoteen 2012 saakaa, oli se hallituksen kontrollin alaisena. Kaupungista tulleet raportit todistivat, kuinka valtaosa kaupungin kansalaisista kannatti hallitusta. Vuoden 2012 puolivälissä, aloittivat Syyrian kapinalliset suuren hyökkäyksensä ("Operation Damascus Volcano") tarkoituksenaan hallituksen syrjäyttäminen. Tähän sisältyivät hyökkäykset Syyrian kahteen suurimpaan kaupunkiin: Damaskukseen ja Aleppoon.

Hyökkäys Damaskukseen torjuttiin menestyksellisesti. Aleppon tapauksessa kapinalliset onnistuivat valtaamaan merkittävän osan kaupungista. Kuitenkin noin puolet kaupungista - se puoli, jossa ilmeisesti asuu valtaosa kaupungin asukkaista - säilyi hallituksen kontrollin alaisena. Aleppo on siitä lähtien toiminut taistelutantereena näiden kahden osapuolen välillä. Monet historialliset rakennukset ovat tuhoutuneet. Vuoden 2015 aikana kapinallisten hyökkäykset Idlibin maakunnassa sekä Aleppon ympäröivällä maaseudulla onnistuivat lähes täysin katkaisemaan huoltoyhteydet Aleppon hallituksen kontrolloiman alueen ja muun Syyrian välillä. Hallitus kykeni ainoastaan ilmateitse lähettämään vahvistusjoukkoja sekä tarvikkeita varuskunnille ja kansalaisille.

Venäjän armeijan puututtua konfliktiin, ovat asemat kääntyneet päälaelleen. Ensin, Venäjän tukema Syyrian armeija onnistui avaamaan Aleppoon johtavat tiet. Viimeisten päivien aikana se on myös onnistunut katkaisemaan Aleppon kapinallisosiin johtavat tieyhteydet - eristäen kapinalliset menestyksekkäästi.

Viime viikon maanantai-iltana esitti Ranskalainen TV-kanava Canal+ Paul Moreiran vavisuttavan dokumenttielokuvan "Ukraine, les masques de la révolution" [Ukraina: Vallankumouksen naamiot]. Tieto lähetyksestä aiheutti jo etukäteen raivostuneita kommentteja niin Ukrainassa kuin Ranskassakin ja sen lähetys haluttiin eräiden toimesta jopa estää. Mikä tässä elokuvassa herätti näin voimakkaita tunteita ja reaktioita? Katso itse (tekstitetty englanniksi):


Tästä dokumenttielokuvasta käy hyvin ilmi, kuinka helposti ja salakavalasti äärioikeistolaiset ja fasistiset mielipiteet saattavat levitä osaksi yhteiskunnan hyväksyttyjä käyttäytymisnormeja. Kuunnelkaa ja katsokaa ohjelmassa haastateltuja johtavissa asemissa olevia äärioikeiston edustajia: he puhuvat ongelmitta toisten (venäläismielisten) tappamisesta, ollen esim. Odessan verilöylystä mielissään. Vaikka moni on tuttuun autoritääris-seuraaja-tyyliin valmis leimaamaan tämän elokuvan Kremlinin propagandaksi, puhuvat haastattelut omaa, kiistatonta kieltään. Tällä hetkellä äärioikeisto toimii Suomessa ja Euroopassa yhä näkyvämmin, saaden koko ajan enemmän vaikutusvaltaa. Ja ei, äärioikeiston nousu ei ole Putinin ja Venäjän syytä, vaikka länsimediapropaganda (Washington-johtoisesti) näin väittääkin. Jos uskot tähän teoriaan, on sinua jymäytetty. Ei tarvitse kuin tutustua lähihistoriaan, nähdäkseen kuinka lännen valtakoneisto on useasti tukenut erilaisia ääriryhmiä, eli hyödyllisiä idiootteja, edistääkseen omia "hajoita ja hallitse"-ristiretkiään. Ei tarvitse olla ruudinkeksijä nähdäkseen kuka hyötyy Ukrainan äärioikeiston tukemisesta ja rahoittamisesta.

Ottakaamme tästä dokumenttielokuvasta opiksemme. Nationalismiin puetun äärioikeistolaisuuden saadessa tarpeeksi valtaa, johtaa se yhteiskunnan täydelliseen degeneraatioon, väkivaltaisuuksiin, ihmiskuolemiin ja jopa sisällissotiin. On aika herätä, ennen kuin on myöhäistä.

"Ainoa asia mitä tarvitaan pahan voittoon, on että hyvät ihmiset eivät tee mitään."
- Edmund Burke

Helmikuun ensimmäisellä viikolla vietettiin vuosittaista sanomalehtiviikkoa kouluissa ympäri Suomea, teemalla "Onko tämä totta?". Sanomalehtiviikkoa on järjestetty vuodesta 1995 lähtien, joten kyseessä ei ole uusi asia. Uutta lienee se, että koululaisia pyritään "valistamaan" "infosotaan" hyvin yksipuolisella tavalla, jota voisi kuvailla itsessään propagandaksi. Informaatiosota on poliittisesti hyvin värittynyt termi, jolla tarkoitetaan pääasiassa venäjän valtion informaatiovaikuttamista toisen valtion sisällä. Sanomalehtien liitto julkaisi koululaisille oppimateriaaliksi opaskirjan, jossa oppilaille tarjotaan eväät "oikeaoppiseen" ajatteluun:

Sanomalehtiviikon oppimateriaali Onko tämä totta? antaa työkaluja lähdekritiikkiin ja median luotettavuuden punnintaan. Se on suunnattu yläkouluikäisille ja toisen asteen opiskelijoille.

Materiaalissa tarkastellaan muun muassa mielipiteen ja faktan eron kaventumista, feikkiuutisia, netin keskustelukulttuuria, mainonnan ja journalismin rajaa sekä totuutta kuvassa. Materiaali avaa sitä, miten journalismi eroaa kaikesta muusta sisällöstä.

Sanomalehtien Liiton julkaisema "Onko tämä totta?" -opas sisältää useamman aihealueen nettikeskustelusta valeuutisiin.

Osa näistä kappaleista sisältää ihan asiallista pohdintaa ja kysymyksiä, jotka sopivat sisällöltään koululaisille. Huomion herättää kuitenkin julkisen sanan neuvoston (JSN) jäsenen Pasi Kiviojan kirjoittama infosotaa käsittelevä kappale 4: "Infosodan uhri on totuus". Katsotaan kirjoitus yksityiskohtaisesti läpi kommentti kerrallaan:

Trollaamisella tarkoitetaan perinteisessä nettislangissa verkkokeskusteluiden hämmentämistä ja kiivaiden reaktioiden herättämistä tahallisen provosoivilla kommenteilla. Trollaajalle eli trollille pelkkä kuohunnan aikaansaaminen on itseisarvo ja mielihyvän lähde.

Keväällä 2014 alkanut Ukrainan sota toi trollaamiselle uuden, vakavamman merkityksen. Tässä mielessä trollaamisella ja trolleilla tarkoitetaan Venäjänmielisen ja Ukrainan vastaisen disinformaation eli vääristellyn tiedon ja mielipiteitä manipuloivan propagandan aggressiivista levittämistä keskustelupalstoilla. Trollit hyökkäävät sosiaalisen median keskusteluissa toimittajien, tutkijoiden ja muiden yhteiskunnallisten vaikuttajien kimppuun. Trollaaminen on yksi valtiollisen informaatiosodankäynnin muoto.

Ihanko totta? Vai että vuonna 2014 Venäjä keksi propagandan ja disinformaation levittämisen internetissä? Tämä on tietenkin puhdasta roskaa.Todellisuudessa internetiä on alusta saakka hyödytetty mielipiteenmuokkauksessa valtiollisten elinten toimesta ja tässä ehdottomia edelläkävijöitä edustavat Yhdysvaltojen Cointelpro-taktiikat ja Israelin Hasbara-propaganda. "Trollaaminen" ei siis ole mikään venäläinen keksintö, toisin kuin koululaisille yritetään uskotella.

World Order. part 1/7: Downfall of Yalta System

Jotta voit ymmärtää mitä maailmanlaajuisella geopoliittisella näyttämöllä tapahtuu tänä päivänä, täytyy sinun ensiksi ymmärtää mitä tällä samalla areenalla on tapahtunut viimeiset 100 vuotta, koska asiat eivät ole muuttuneet kovinkaan paljoa.

Yhdysvaltojen imperiumi on ollut maailman ainoa (ja "mahtavin") supervoima ainakin toisen maailmansodan lopusta lähtien. Kun imperiumi saavutti tämän aseman, oli se päättänyt pitää siitä kiinni. Venäjän piti tuhoutua 1939-45 sodan tuloksena, mutta venäläisten kekseliäisyys ja sitkeys sekä Stalinin yllättävän itsenäinen johtamisputki pakottivat imperiumin hyväksymään maailman jaon "itään" ja "länteen". Heti kun jako oli tehty lähetti imperiumi kuitenkin agenttinsa jatkamaan ja viimeistelemään maailmanlaajuisen valloituksen prosessin.

Lukuunottamatta muutamaa Yhdysvaltojen suoraa hyökkäysviritelmää (Korea, Vietnam, Latinalaisen Amerikan räiskinnät) on imperiumi turvautunut pääasiallisesti salaisiin operaatioihin laajentaakseen kontrolliaan. Läntisessä Euroopassa—kallisarvoinen pala "suurta shakkilautaa"—Yhdysvaltojen imperiumi perusti "stay-behind" -verkoston, joka koostui laajataustaisista äärioikeita ja fasistisia aatteita kannattavista paramilitarisista ryhmistä. Perustelu Eurooppaan "kylvetyille" asekätköille ja sabotaasiin sekä veriseen sekasortoon koulutetuille kaheleille oli se, että mikäli Neuvostoliitto valtaisi ja miehittäisi Euroopan, muodostaisivat "vastarintataistelijat" lännen eturintaman sodassa neuvostojoukkoja vastaan.

Nämä ryhmät luotiin ja rahoitettiin osana Trumanin oppia, jossa vannottiin "tukemaan kaikkia vapaita kansoja, jotka vastustavat aseellisten vähemmistöjen pyrkimyksiä alistaa nämä kansat tai painostaa niitä ulkoapäin". Neuvostoliiton miehitys ei ollut tietenkään realistisesti tapahtumassa, jolloin tämä "tuki" otti muodon jossa CIA rahoitti, koulutti ja aseisti vähemmistöryhmiä, jotka käyttivät äärimmäistä väkivaltaa "oikaistakseen" yhdenkään eurooppalaisen poliittisen tai sosiaalisen suuntauksen kulkemasta kohti "vasemmistoa", tai mitään joka vastusti imperiumin etua. Vapaa-ajallaan monet näistä ryhmistä sekaantuivat aseiden ja huumeiden salakuljetukseen sekä muihin hämärähommiin, josta moni tapahtui CIA:n tai muiden länsimaisten tiedustelupalveluiden valvonnan alaisuudessa.

Tämä puoli Trumanin opista oli totinen alku Yhdysvaltojen turvallisuusvaltion salaiselle ulkopolitiikalle, mikä käsittää suurimman osan Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta viimeisen 70 vuoden ajalta. Suurin osa tämän ulkopolitiikan yksityiskohdista ei ole salattu pelkästään Yhdysvaltojen kansalaisilta, vaan myös amerikkalaisilta poliitikoilta. Joulukuussa 1947 Yhdysvaltojen Kansallisen turvallisuusneuvoston (NSC) direktiivi 4-A "valtuutti salaisesti CIA:n johtamaan näitä virallisesti ei-olemassaolevia ohjelmia ja hallinnoimaan niitä" siten, että ne "poistivat Yhdysvaltojen kongressin ja yleisön kokonaan osallistumasta väittelyyn ulkomailla käytävästä psykologisesta sodankäynnistä."